Yleisön mielestä heidän oma runoilijansa näytti pelkältä poikaselta verrattuna tähän jättiläiseen, joka asteli aivan vaivattomasti raivaten joka askelella tieltänsä vaikeuksia sanojen ja ajatusten maailmassa. He tajusivat ensi kerran selvästi, että heidän Shekharinsa kirjoittamat runoelmat olivat typerän yksinkertaisia ja että oikeastaan oli pelkkä sattuma, etteivät he itse olleet niitä sepittäneet. Ne eivät olleet uusia, vaikeita, opettavia eivätkä tarpeellisiakaan.
Kuningas yritti yllyttää runoilijaansa terävillä katseillaan, yritti vaieten yllyttää häntä viimeiseen ponnistukseen. Mutta Shekhar ei ollut tietävinään, istuihan vain paikallaan.
Kuningas vihastui ja astui valtaistuimeltansa — riisui helmikäätynsä ja laski sen Pundarikin päähän. Kaikki salissa-olijat osoittivat äänekkäästi suosiotansa. Parvekkeelta kuului hiljaista hameiden kahinaa ja kultaisten vyötiukujen helinää. Shekhar nousi paikaltansa ja lähti salista.
* * * * *
Kuun kavennut sirppi tuskin ollenkaan valaisi tummaa yötä. Shekhar, runoilija, otti käsikirjoituksensa hyllyistänsä ja keräsi ne lattialle. Eräät niistä sisälsivät hänen varhaisimpia teoksiansa, jotka hän oli melkein unohtanut. Hän käänteli sivuja lukien kohdan sieltä, toisen täältä. Ne näyttivät kaikki hänestä vaivaisilta ja jokapäiväisiltä — pelkkiä sanoja ja lapsellisia soinnutteluja!
Hän repi kappaleiksi kirjan toisensa jälkeen, heitti ne tulikattilaan ja virkkoi: "Sinulle, sinulle, minun ihanaiseni, minun tuleni! Sinä olet palanut minun sydämessäni kaikkina näinä turhina vuosina. Jos elämäni olisi kultakappale, niin se kestäisi koettelemuksensa siitä kirkastuen, mutta se onkin vain tallattua nurmea, ruohoa, josta ei jää jäljelle muuta kuin tämä kourallinen tuhkaa."
Yön hetket kuluivat. Shekhar avasi huoneensa ikkunat. Hän levitti vuoteellensa valkoisia lempikukkiansa, jasmiineja, tuberosia ja päivänkukkia, toi makuuhuoneeseensa kaikki asunnostaan löytämänsä lamput ja sytytti ne. Sitten hän sekoitti hunajaan jonkin myrkyllisen juuren ydinmehua, joi sen ja painautui vuoteeseensa.
Käytävästä oven ulkopuolelta kuului kultaisten nilkkatiukujen helinä, ja ilmanhenki toi huoneeseen vienon tuoksun.
Runoilija lepäsi vuoteessaan silmiänsä avaamatta ja lausui: "Valtiattareni, oletteko vihdoin palvelijaanne armahtanut ja tullut hänen luoksensa?"
Lempeä ääni kuului vastaavan: "Runoilijani, minä olen tullut."