Shekhar avasi silmänsä — ja näki vuoteensa vieressä naishahmon.
Hänen näkönsä oli käynyt himmeäksi. Ja hänestä tuntui siltä, kuin se varjon väikkeestä luotu kuva, jota hän oli aina säilyttänyt alttarilla sydämensä syvimmässä, olisi hänen viimeisenä hetkenänsä astunut ulkoiseen maailmaan näkemään hänen kasvojansa.
Nainen lausui: "Minä olen prinsessa Adzhita."
Runoilija nousi ankarin ponnistuksin istualleen.
Prinsessa kuiskasi hänen korvaansa: "Kuningas ei ole kohdellut teitä oikeudenmukaisesti. Kilpataiston voittaja olette te, minun runoilijani, ja minä olen tullut kruunaamaan teitä voiton kruunulla."
Hän otti kaulaltansa kukkaseppelen ja laski sen hänen hiuksillensa, ja runoilija vaipui vuoteeseensa kuoleman koskettamana.
OLIPA KERRAN KUNINGAS
"Olipa kerran kuningas."
Kun olimme lapsia, emme ollenkaan halunneet tietää, kuka sadun kuningas oli. Samantekevää, oliko hänen nimensä Shiladitja vai Shaliban, asuiko hän Kashissa vai Kanaudzhissa. Seitsenvuotiaan poikasen sydämen sai sykähtelemään, ilosta sykähtelemään tämä totuuksista korkein, tämä kaikkien todellisuuksien todellisuus: "Olipa kerran kuningas."
Nykyisen ajan lukijat ovat paljoa tarkempia ja vaateliaampia. Kuullessaan tarinan alkavan siten he kohta paneutuvat kriitillisiksi ja epäluuloisiksi. He suuntaavat tieteen valonheittäjän tarumaiseen hämäryyteen ja tiedustelevat: "Mikä kuningas?"