Tarinain-kertojat ovat hekin muuttuneet paljoa täsmällisemmiksi. He eivät enää tyydy vanhaan epämääräiseen "Olipa kerran kuningas", vaan omaksuvat syvästi oppineen ilmeen ja aloittavat: "Olipa kerran kuningas, jonka nimi oli Adzhatasatru."
Nykyaikaisen lukijan uteliaisuus ei kumminkaan ole niin helposti tyydytetty. Hän silmäilee tarinankertojaa tieteellisten silmälasiensa läpi ja kysyy jälleen: "Mikä Adzhatasatru?"
"Jokainen koulupoika tietää", jatkaa silloin tarinoitsija, "että Adzhatasatruja on ollut kolme. Ensimmäinen heistä syntyi kahdennellakymmenennellä vuosisadalla ennen Kristusta ja kuoli aivan pienenä, kahden vuoden ja kahdeksan kuukauden ikäisenä. Valitan kovin, että on mahdotonta löytää mistään luotettavasta lähdekirjasta hänen hallitustansa koskevia tietoja. Toisen Adzhatasatrun historioitsijat tuntevat paremmin. Jos katsotte Historiallisesta tietosanakirjasta…"
Näin pitkälle ehdittyä nykyaikaisen lukijan epäilykset ovat haihtuneet.
Hän tuntee voivansa varmasti luottaa tarinoitsijaansa. Hän ajattelee:
"Nytpä saamme tutustua tarinaan, joka on sekä opettava että hyödyttävä."
Kuinka mielellämme me pettelemmekään itseämme! Meissä on kaikissa salainen pelko, että meitä voidaan pitää tietämättöminä. Ja loppujen lopuksi me sittenkin päädymme tietämättömyyteen, joskin pitkiä kiertoteitä kulkien.
Englantilainen sananlasku sanoo: "Jos et minulta kysy, niin minä en sinulle valehtele." Seitsenvuotias satua kuunteleva poika ymmärtää tuon täydellisesti: hän pidättyy kysymästä satua kerrottaessa. Niin ollen sen puhdas ja kaunis epätodellisuus pysyy paljaana ja viattomana kuin vastasyntynyt lapsonen, läpikuultoisena kuin itse totuus, kirkkaana kuin raikas lähteensilmä. Meidän nykyaikaisten esittämän mahtipontisen ja oppineen valheen sitävastoin täytyy varjella todellinen olemuksensa koristeltuna ja peitettynä. Ja jos missään kohdassa ilmenee vähäisinkään petoksen tirkistysreikä, niin lukija kääntyy pois vastenmielisyyttä teeskennellen, ja tekijä menettää maineensa.
Nuoruudessamme me tajusimme kaikki kauniit asiat ja keksimme sadun kauneudet oman pettämättömän tietomme nojalla. Me emme milloinkaan välittäneet niin hyödyttömästä asiasta kuin tiede. Me välitimme vain totuudesta. Ja meidän turmeltumattomat pienet sydämemme tiesivät hyvin, missä Totuuden kristallipalatsi sijaitsi ja miten sinne päästiin. Nykyjään edellytetään, että kirjoitamme kokonaisia sivuja tosiasioita, vaikka totuus onkin vain tämä:
"Olipa kerran kuningas."
Minä muistan varsin hyvin sen illan Kalkuttassa, jolloin satu sai alkunsa. Oli satanut ja myrskynnyt lakkaamatta. Koko kaupunki oli tulvan vallassa. Meidänkin kadulla oli vettä polveen saakka. Minä toivoin hartaasti, olinpa melkein vakuutettukin, ettei opettajani pääsisi sinä iltana tulemaan. Minä istuin jakkaralla kuistikon etäisessä kulmassa ja katselin kadulle. Sydämeni tykytti yhä kiivaammin. Minä kiinnitin katseeni alinomaa sateeseen, ja kun se alkoi laantua, minä rukoilin niin hartaasti kuin osasin: "Hyvä Jumala, anna sataa rankemmin puoli kahdeksaan asti". Minä näet uskoin, ettei sateella ollut mitään muuta tehtävää kuin suojella eräänä iltana jossakin Kalkuttan sokkelossa istuvaa poikasta opettajan kauhistuttavista kynsistä.
Ellei rukoukseni liene ollut syynä, esti joka tapauksessa karkeampi luonnonlaki sadetta taukoamasta.