I

Tullessaan palvelijaksi isäntänsä taloon Raitsharan oli kahdentoista vuoden ikäinen. Hän kuului samaan kastiin kuin hänen herransa, ja hänen tehtäväksensä annettiin herran pienen pojan hoitaminen. Ajan kuluessa poika varttui kyllin suureksi lakatakseen istumasta Raitsharanin käsivarrella ja alkaakseen käydä koulua. Koulusta hän siirtyi yliopistoon ja yliopistosta tuomarinvirkaan. Ennen hänen naimisiinmenoansa Raitsharan oli hänen ainoana palvelijanansa.

Mutta kun sitten tuli taloon emäntä, niin Raitsharan havaitsi olevansa kahden herran palveluksessa. Koko hänen entinen vaikutusvaltansa siirtyi uudelle valtiattarelle. Asian tasoitti uusi tulokas. Anukul sai pojan, ja uupumattoman huolellinen Raitsharan sai pojan pian kerrassaan valtoihinsa. Hän kiikutteli pienokaista käsivarsillansa, jutteli sille käyttäen käsittämätöntä lastenkieltä, vei kasvonsa aivan likelle lasta ja veti ne jälleen iloisesti irvistäen takaisin.

Poika osasi jo kontata ja kiivetä kynnyksen yli. Kun Raitsharan lähti sitä tavoittamaan, se tavallisesti pyrki pakoon vallattomasti nauraen ja kirkuen. Raitsharania hämmästytti se erinomainen ketteryys ja täsmällinen harkintakyky, jota pienokainen takaa-ajettuna osoitti. Hänen katseessaan oli salaista arkuutta ja syvää kunnioitusta, kun hän virkkoi valtiattarellensa: "Teidän pojastanne tulee varmaan tuomari."

Uusia ihmeitä ilmeni aikanansa. Lapsen ensimmäiset vaaperrukset merkitsivät Raitsharanin mielestä uuden kauden alkua ihmiskunnan historiassa. Kun poika sitten osasi mainita isäänsä "Ba-ban" äitiänsä "Ma-man" ja Raitsarania "Tsan-nan" nimellä, niin Raitsharanin riemastus oli rajaton. Hän juoksi ilmoittamaan uutista koko maailmalle.

Jonkin ajan kuluttua Raitsharanin piti osoittaa lahjakkuuttansa toisin tavoin. Hänen oli esimerkiksi oltava hevosena, otettava suitset suuhunsa ja potkittava vimmatusti. Sitäpaitsi hänen täytyi painia pienen holhokkinsa kanssa, ja ellei hän lopuksi osannut taitavasti kellahtaa selällensä ja joutua häviölle, syntyi välttämättä suuri parku.

Niihin aikoihin Anukul siirrettiin erääseen piirikuntaan Padma-virran varrelle. Kalkuttan kautta matkustaessaan hän osti pojallensa pienet vankkurit. Sitäpaitsi hän hankki keltaisen silkkinutun, kultareunuksisen lakin ja muutamia kultaisia ranne- ja nilkkarenkaita. Raitsharanin tapana oli juhlallisen ylpeästi pukea ne pienen holhokkinsa ylle joka kerta, kun he lähtivät kävelemään.

Sitten tuli sadeaika, ja vettä tulvi päivän toisensa jälkeen taukoamatta. Ahnas virta nieli suunnattoman suuren käärmeen tavoin pengermiä, kyliä, viljavainioita ja peitti tulvaansa hiekkarantamien korkeat ruohot. Aika ajoin, rantapengermien murtuessa, kuului kumea jymy. Päävirran lakkaamaton kohina kuului etäälle. Ohikiitävät vaahtojoukot osoittivat veden kiihkeätä juoksua.

Eräänä iltapäivänä sade taukosi. Sää oli pilvinen, mutta viileä ja kirkas. Raitsharanin pieni itsevaltias ei halunnut pysytellä huoneissa niin kauniina ehtoopäivänä. Hänen majesteettinsa astui vankkureihin, Raitsharan asettui aisoihin ja veti hänet hitaasti aina virran rannalla sijaitseville riisipelloille saakka. Pelloilla ei ollut ketään, ja virralla ei näkynyt yhtäkään venhettä. Vesipinnan toisella puolen, lännessä, pilvet olivat repeytyneet. Auringonlaskun hiljainen juhlallisuus ilmeni hehkuvassa loistossaan. Tämän hiljaisuuden vallitessa lapsi äkkiä viittasi sormellaan eteensä ja huusi: "Tshan-na! Anna kukka!"

Aivan lähellä liejukossa seisoi suuri kadamba-puu täydessä kukassaan. Lapsi-majesteetti katseli sitä ahnain silmin, ja Raitsharan arvasi, mistä oli kysymys. Hän oli hiljattain sommitellut samanlaisista kukkapalleroista pienet vankkurit, ja poika oli vetänyt niitä koko päivän jäljessään niin ylen onnellisena, ettei Raitsharanin ollut tarvinnut ollenkaan ottaa suitsia suuhunsa. Hänet ylennettiin hevosesta ajomieheksi.