Mutta tänä iltana Raitsharania ei ollenkaan haluttanut lähteä kahlaamaan polvia myöten mudassa saadakseen käsiinsä kukkia. Niinpä hän vikkelästi osoitti sormellaan aivan toiseen suuntaan huudahtaen: "Katsohan, pienokainen! Katsohan lintua!" Monenlaisin naurettavin äännähdyksin hän nopeasti kuljetti vankkurit pois puun läheisyydestä.
Lapsi, jonka on määrä tulla tuomariksi, ei kumminkaan ole niin helposti petettävissä. Sitäpaitsi ei sattunut olemaan sillä hetkellä hänen silmällensä mitään kiintokohtaa. Ja kuviteltu lintu ei kelpaa kovin kauan uskottelun esineeksi.
Pieni herra piti päänsä, ja Raitsharan oli ihan neuvoton. "Olkoonpa menneeksi, pienokaiseni", virkkoi hän vihdoin, "istu sinä siinä vankkureissasi, minä menen hakemaan sinulle kauniin kukan. Mutta älähän huoli lähteä veden partaalle."
Sen sanottuansa hän paljasti säärensä polvia myöten ja lähti kahlaamaan halki liejun kohti kukkivaa puuta.
Raitsharanin poistuttua hänen pieni herransa riensi juosten kohti kiellettyä vettä. Hän näki virran kiitävän ohi ja kuuli sen kumun ja kohinan. Näytti siltä, kuin tottelemattomat laineet olisivat nekin paenneet jotakin suurempaa Raitsharania nauraen tuhannen lapsosen äänin. Kun ihmisen lapsi näki niiden vallattomuuden, niin hänen sydämensä kiihtyi ja kävi levottomaksi. Hän kiipesi salaa pois vankkureistansa ja vaapersi kohti virtaa. Matkallansa hän poimaisi maasta pienen kepin ja kumartui sitten yli virran partaan ollen muka onkivinansa. Vallattomat vedenneidot tuntuivat salaperäisin äänin kutsuvan häntä luoksensa leikkimään.
Raitsharan oli poiminut kahmalollisen kukkia ja kantoi niitä rannalle nuttunsa liepeessä, kasvot hymyn seppelöiminä. Mutta kun hän sitten ehti vankkurien luo, ei siellä ollutkaan ketään. Hän silmäili joka puolelle, mutta ketään ei näkynyt. Hän katsoi jälleen vaunuihin, mutta eihän siinä ketään ollut.
Tuona ensimmäisenä kauhun tuokiona veri jähmettyi hänen suonissansa. Hänen silmissään ui koko maailma kuin mustana usvana. Murtuneen sydämensä syvyydestä hän huusi läpitunkevasti: "Pienokainen, pienokainen, missä oletkaan?"
Mutta mikään ääni ei kuulunut vastaavan: "Täällä, Tshan-na." Ei kaikunut lapsen vallatonta naurua vastaukseksi, lapsen ilohuudot eivät tervehtineet häntä. Virta vain vyöryi eteenpäin kumisten ja kohisten kuten ennenkin — ikäänkuin ei olisi tietänyt mitään ja ikäänkuin sillä ei olisi ollut aikaa huolia niin mitättömästä inhimillisestä tapahtumasta, lapsen kuolemasta.
Illan lähetessä Raitsharanin valtiatar kävi kovin levottomaksi. Hän lähetti miehiä joka suunnalle etsimään. Miehet lähtivät lyhdyt käsissään ja saapuivat vihdoin Padman partaalle. Sieltä he löysivät Raitsharanin, joka juoksi vainiolla kuin rajutuuli huutaen ilmoille epätoivoansa: "Pienokaiseni, pienokaiseni, missä oletkaan!"
Kun he vihdoin saivat Raitsharanin kotiin, hän heittäytyi valtiattarensa jalkojen eteen. He pudistelivat häntä ja kysyivät yhä uudelleen, mihin hän oli lapsen jättänyt; mutta hän osasi sanoa vain sen, ettei mitään tietänyt.