Minä ajattelin: "Hyvä niin. Minä en kykene enää häntä palvelemaan alemmassa taloushuolien maailmassa. Mutta minä kohoan korkeampaan olokehään. Minä tuon siunausta ylhäältä. Ei enää valheita! Ei enää pettelyitä! Minä karkoitan iäksi kaikki menneen elämäni pikkumaisuudet ja teeskentelyt!"
Sinä päivänä, koko sen päivän, minä tunsin mielessäni ankaraa ristiriitaa. Se riemuisa ajatus, että mieheni oli mahdoton mennä uudelleen naimisiin tuon juhlallisen valan vannottuansa, juurtui sydämeeni niin syvälle, etten kyennyt sitä tempaamaan sieltä pois. Mutta se uusi Jumalatar, joka oli löytänyt minusta valtaistuimensa, sanoi: "Voipa tulla aika, jolloin miehesi olisi hyvä rikkoa valansa ja mennä jälleen naimisiin." Mutta minussa oleva nainen lausui "Olkoonpa niin, mutta vala on sittenkin vala, ja siitä ei pääse." Minussa oleva jumaluus vastasi: "Sinulla ei kumminkaan ole mitään syytä siitä riemuita." Mutta minussa oleva nainen virkkoi: "Se, mitä sanot, on aivan oikein, mutta hän on sittenkin valansa vannonut." Ja sama juttu uudistui alinomaa. Vihdoin jumalatar synkistyi ja vaikeni, ja kaamea pelko kietoi minut pimeyteensä.
Katuva mieheni ei tahtonut sallia palvelijoiden suorittavan minun töitäni; hänen piti tehdä kaikki itse. Aluksi minä olin sanomattoman iloinen siitä, että olin pienimmissäkin seikoissa hänestä riippuvainen. Siten minä sain hänet pysymään luonani, ja haluni saada olla hänen seurassaan oli sokeutumiseni jälkeen käynyt kiihkeäksi. Sitä osaa hänen olemassaolossansa, jonka silmäni olivat menettäneet, minun toiset aistini anelivat itsellensä. Kun hän ei ollut luonani, minusta tuntui siltä, kuin olisin häilynyt ilmassa ja menettänyt kaiken yhteyden havaittaviin olioihin.
Entisinä aikoina, mieheni palatessa myöhään sairashuoneesta, minulla oli tapana avata ikkunani ja tähystellä. Tie oli yhdysside, joka liitti hänen maailmansa minun maailmaani. Nyt, kun olin sokeutumiseni vuoksi menettänyt tuon yhdyssiteen, koko ruumiini lähti häntä etsimään. Meitä yhdistävä silta oli luhistunut, ja nyt oli välillämme tuo ylipääsemätön juopa. Hänen lähtiessään luotani kuilu näytti ammottavan valtavana. Minä voin ainoastaan odottaa sitä hetkeä, jolloin hän jälleen saapuisi omalta rannaltansa minun puoleiselleni.
Sellainen kiihkeä kaipaus ja sellainen äärimmäinen riippuvaisuus ei kumminkaan voi olla hyväksi. Vaimo on varmaan riittävä taakka miehelle, ja tämän sokeuden siihen lisääminen merkitsi hänen elämänsä sietämättömäksi tekemistä. Minä lupasin pyhästi kärsiä yksinäni ja olla milloinkaan kietomatta miestäni kaikkialle ulottuvan pimeyteni laskoksiin.
Uskomattoman lyhyessä ajassa minä pääsin harjoituksen nojalla niin pitkälle, että voin suorittaa kaikki taloustoimet tunto-, kuulo- ja hajuaistiini varautuen. Huomasinpa pian, että osasin menetellä taitavamminkin kuin ennen. Näkö epäilemättä usein pikemmin häiritsee kuin auttaa meitä. Niinpä tapahtuikin, että kun harhailevat katseeni eivät enää kyenneet tekemään tehtäväänsä, kaikki muut aistini alkoivat kukin suorittaa suoritettavaansa rauhallisesti ja täsmällisesti.
Alinomaisen harjoituksen avulla hankittuani kokemusta minä en tahtonut enää sallia mieheni suorittaa puolestani mitään talousaskareita. Aluksi hän katkerasti valitti, että minä riistin häneltä hänen katumusharjoituksensa.
Se ei minua vakuuttanut. Mitä hän sanoikin, minä havaitsin joka tapauksessa, että hän tunsi nimenomaista helpotusta, kun nuo taloustoimet olivat ohi. Sokean vaimon alinomainen palveleminen ei voi missään tapauksessa täyttää miehen elämää.
II
Mieheni oli vihdoin lopettanut lääketieteelliset opintonsa. Hän siirtyi Kalkuttasta erääseen pieneen kaupunkiin harjoittamaan lääkärinammattia. Siellä maalla minä tunsin ilokseni, sokeudestani huolimatta, että olin päässyt takaisin Emoni helmaan. Minä olin lähtenyt kotiseudultani maalta Kalkuttaan, kun olin kahdeksan vuoden ikäinen. Siitä oli kulunut kymmenen vuotta, ja kotikyläni muisto oli ehtinyt himmentyä. Niin kauan kuin näköni oli tärveltymätön, Kalkuttan vilkas elämä oli salannut näkyvistäni varhaisempien päivieni muiston. Mutta nyt, kun olin menettänyt näköni, minä ensimmäisen kerran oivalsin, että Kalkutta kiehtoi ainoastaan silmiä: se ei kyennyt täyttämään mieltä. Ja nyt, sokeuteni aikana, lapsuusaikani kuvat jälleen kirkastuivat, niinkuin tähdet illan taivaalla ilmaantuvat näkyviin toinen toisensa jälkeen.