Marraskuun alussa me lähdimme Kalkuttasta Harsingpuriin. Paikkakunta oli minulle tuntematon, mutta maaseudun tuoksut ja äänet syleilivät minua vanhoina tuttavina. Äsken kynnetyiltä vainioilta huokuva aamutuuli, kukkivan sinapin makea ja vieno tuoksu, etäältä helisevä paimenpojan huilu, vieläpä kuoppaista kylänraittia vierivien rattaiden rämykin täytti maailmani riemulla. Kulunut elämäni kaikkine häipymättömine tuoksuinensa ja sointuinensa ilmeni minulle eloisana nykyisyytenä, ja sokeat silmäni eivät voineet väittää minun olevan väärässä. Minä siirryin taaksepäin ja elin uudelleen lapsuusikäni. Yhtä vain puuttui: äitini ei ollut enää luonani.
Minä voin nähdä kotiseutuni suurine piipul-puinensa, jotka kasvoivat kylänlammen partaalla. Minä voin kuvailla mieleeni vanhan isoäitini istumassa maassa ohuine valtoimine hiussuortuvinensa lämmittelemässä selkäänsä auringonpaisteessa ja pyörittelemässä valmiiksi pieniä papupalleroita, joita kuivattuina käytettiin keitoksiin. Mutta miten olikaan, minä en voinut palauttaa mieleeni niitä lauluja, joita hän tapasi hyräillä heikoin ja vavahtelevin äänin. Iltasella, kun kuulin karjan ammuvan, minä melkein voin nähdä äitini kulkemassa ometoissa sytytetty lyhty kädessään. Tuoreen rehun tuoksu ja olkivalkean kitkerä savu tuntui sydämessäni asti. Ja etäällä kuuluivat soivan temppelin kellot, joita virralta tuleva tuulenhenki häilytti.
Kalkutta meluinensa ja jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Kaikki elämän kauniit velvollisuudet menettävät siellä raikkautensa ja viattomuutensa. Minä muistan, kuinka kerran eräs ystävättäreni tuli luokseni ja sanoi minulle: "Kumo, miksi et ole vihainen? Jos minun mieheni kohtelisi minua sillä tavalla, niin minä en enää milloinkaan häneen katsahtaisi."
Hän yritti saada minua suuttumaan siitä, että mieheni oli niin kauan viivytellyt lääkärin kutsumista.
"Minun sokeuteni", vastasin minä, "oli sinänsä riittävä onnettomuus. Miksi olisinkaan sitä pahentanut sallimalla syntyä mieheeni kohdistuvaa vihaa?"
Ystävättäreni pudisti halveksien päätänsä kuullessaan minun, tyttöletukan, niin vanhanaikaisesti haastelevan. Saman tunteen vallassa hän luotani poistuikin. Mutta mitä lienenkin silloin vastannut, tuollaiset sanat jättävät jälkeensä myrkyn, josta sielu ei milloinkaan täysin vapaudu, kun ne kerran on lausuttu.
On siis selvää, että Kalkutta loppumattomine jaarituksinensa saa sydämen turtumaan. Mutta kun sitten tulin takaisin maaseudulle, niin kaikki aikaisemmat toivoni ja uskoni, kaikki se, mitä olin lapsuudessa pitänyt totena, kävi jälleen raikkaaksi ja kirkkaaksi. Jumala tuli luokseni ja täytti sydämeni ja maailmani. Minä kumarsin häntä ja sanoin:
"On hyvä, että olet ottanut minun silmäni. Sinä olet minun kanssani."
Mutta minäpä sanoinkin enemmän kuin oli lupa sanoa. Oli julkeata sanoa: "Sinä olet minun kanssani." Me voimme sanoa vain: "Minun täytyy olla sinulle uskollinen." Silloinkin, kun ei jää mitään jäljelle, meidän tulee yhä elää.