Me vietimme yhdessä muutamia onnellisia kuukausia. Mieheni saavutti jonkinlaista mainetta lääkärinä, ja samalla hän ansaitsi rahaa.
Mutta rahassa piilee onnettomuutta. Minä en voi mainita mitään erikoista tapausta, mutta koska sokeat yleensäkin havaitsevat terävämmin kuin muut, niin minä voin huomata sen muutoksen, joka miehessäni tapahtui varallisuuden lisääntyessä.
Nuorempana hän oli ankaran oikeudentuntoinen ja oli usein minulle kertonut, kuinka mielellään hän tahtoi auttaa köyhiä, kunhan ehtisi itse harjoittamaan ammattiansa. Hän tunsi jaloa ylenkatsetta niitä virkaveljiänsä kohtaan, jotka eivät tahtoneet koetella potilaansa valtimoa, ennenkuin olivat saaneet maksunsa. Mutta nyt minä havaitsin aivan muuta. Hän oli muuttunut omituisen säälimättömäksi. Kerran, kun eräs köyhä vaimo tuli ja pyysi häntä armeliaisuudesta pelastamaan hänen ainoan lapsensa hengen, hän tylysti kieltäytyi. Ja kun minä rukoilemalla rukoilin häntä myöntymään, hän suoritti työnsä huolimattomasti.
Kun olimme vielä varattomammat, mieheni ei pitänyt jyrkästä menettelystä raha-asioissa. Hän käyttäytyi sellaisissa tapauksissa nimenomaisen kunniallisesti. Mutta kerättyään pankkiin suuren säästön hän oli usein tuntikausia jonkun epäilyttävän asioitsijan seurassa sellaisissa tarkoituksissa, jotka ilmeisesti eivät ennustaneet mitään hyvää.
Minne hän onkaan ajautunut? Miten onkaan käynyt minun mieheni — mieheni, jonka tunsin, ennenkuin menetin näköni, mieheni, joka kerran suuteli otsaani ja kohotti minut Jumalattaren valtaistuimelle? Ne, jotka äkillinen intohimon puuska syöksee maan tomuun, voivat nousta sitä voimallisemmin hyvin virikkein. Sitävastoin ne, joiden moraalisen olemuksen ydin päivä päivältä surkastuu, ne, joissa ulkonainen loismainen kasvaminen tukahduttaa vähitellen sisäisen elämän — sellaiset ihmiset joutuvat kerran sellaiseen turtuneisuuden tilaan, joka ei ole millään tavoin autettavissa.
Sokeuden aiheuttama ero on mitä vähäpätöisin ruumiillinen seikka. Mutta minua kerrassaan tukahduttaa se huomio, ettei hän enää ole luonani, niinkuin hän seisoi edessäni sinä hetkenä, jolloin me molemmat havaitsimme, että olin sokea. Siinä on todellinen ero.
Minun rakkauteni on raikas ja uskoni murtumaton, ja minä olen pysytellyt sydämeni sisimmässä pyhätössä. Mieheni sitävastoin on jättänyt niiden asioiden viileän varjon, jotka ovat ikuisia ja lakastumattomia. Hän on nopeasti häviämässä autioon, vedettömään erämaahan mielettömän kullanhimonsa ajamana.
Toisinaan johtuu mieleeni se ajatus, että asiat kenties eivät olekaan niin huonosti: että minä kenties liioittelen sen vuoksi, että olen sokea. Onhan mahdollista, että jos näköni olisi ennallensa, minä olisin hyväksynyt maailman sellaisenaan. Siltä kannalta ainakin mieheni arvosteli kaikkia minun mielialojani ja haaveitani.
Eräänä päivänä tuli taloon vanha muhamettilainen. Hän pyysi miestäni pienen pojantyttärensä luo. Minä kuulin vanhuksen sanovan: "Babu, minä olen köyhä mies, mutta lähde kerallani, ja Allah on antava sinulle siunauksensa." Mieheni vastasi kylmästi: "Se, mitä Allah antaa, ei merkitse mitään; minä tahdon tietää, mitä sinä minulle annat."
Tuon kuullessani minä kysyin itseltäni, miksi Jumala ei ollut tehnyt minua kuuroksikin eikä vain sokeaksi. Vanhus huokasi syvään ja lähti. Minä lähetin palvelijattareni kutsumaan hänet luokseni. Minä kohtasin hänet sisempien suojien ovella ja pistin hänen käteensä muutamia kolikoita.