"Ottakaa tämä minulta", sanoin minä, "pientä pojantytärtänne varten ja noutakaa luotettava lääkäri häntä hoitamaan. Ja — rukoilkaa mieheni puolesta."
Mutta koko sinä päivänä minä en voinut nauttia yhtään ravintoa.
Iltapäivällä, päivällislevolta noustessaan, mieheni kysyi minulta:
"Kuinka näytätkään noin kalpealta?"
Minä olin aikeissa sanoa kuten aina aikaisemmin: "Oh, eihän se mitään vaarallista!" Mutta nuo pettelyn päivät olivat ohi, ja minä puhuin hänelle peittelemättä.
"Minä olen jo päiväkausia epäröinyt, sanoako sinulle jotakin", virkoin minä. "On ollut vaikea saada ajattelemalla selväksi, mitä oikeastaan tahdoin sanoa. Nytkään en kenties kykene selittämään, mitä mielessäni liikkui. Mutta olen varma siitä, että sinä tiedät, mitä on tapahtunut. Meidän elämämme ovat toisistansa eronneet."
Mieheni nauroi teennäisesti ja sanoi: "Muuttuminen on luonnon laki."
Minä vastasin hänelle: "Sen tiedän. Mutta on olemassa asioita, jotka ovat ikuisia."
Silloin hän kääntyi vakavaksi.
"On olemassa paljon sellaisia naisia", virkkoi hän, "joilla on todellista surun syytä. On sellaisia, joiden miehet eivät ansaitse rahaa. On toisia, joiden miehet eivät heitä rakasta. Mutta sinä teet itsesi onnettomaksi ihan suotta."
Silloin minulle selvisi, että juuri sokeuteni oli suonut minulle kyvyn
nähdä sellaisen maailman, jossa kaikki on muutoksen saavuttamattomissa.
Niin, se on epäilemättä totta. Minä en ole toisten naisten kaltainen.
Ja mieheni ei tule minua milloinkaan ymmärtämään.