Elämämme vierivät joitakin aikoja eteenpäin tylsän tavanomaista kulkuansa. Sitten yksitoikkoisuus keskeytyi. Eräs mieheni täti tuli luoksemme vierailemaan.
Ensimmäinen asia, jonka hän sanoa tokaisi ensi kertaa toisemme kohdatessamme, oli tämä: "Kuulehan, Kumo, on kovin surkeata, että olet tullut sokeaksi; mutta miksi sälytät onnettomuutesi miehesikin kannettavaksi? Sinun täytyy saada hänet naimaan toisen vaimon."
Syntyi kiusallinen vaitiolo. Jos mieheni olisi sanonut jotakin leikkisää tai nauranut hänelle vasten kasvoja, niin kaikki olisi ollut hyvin. Mutta hän soperteli ja epäröi ja virkkoi vihdoin hermostuneeseen, typerään tapaan: "Ajatteletko tosiaankin niin? Kuulehan, täti, sinun ei tosiaankaan pitäisi niin puhua."
Täti vetosi minuun. "Olinko minä väärässä, Kumo?"
Minä nauroin onttoa naurua.
"Eikö olisi parempi kysyä jonkun pätevämmän henkilön mielipidettä asiaa ratkaistaessa?" kysyin minä. "Taskuvaras ei milloinkaan kysy lupaa siltä henkilöltä, jonka taskut aikoo tyhjentää."
"Olet aivan oikeassa", virkkoi hän sukoillen. "Abinash, poikaseni, pidetään pieni neuvottelu kahden kesken. Mitä siitä arvelet?"
Muutaman päivän kuluttua mieheni kysyi häneltä minun läsnäollessani, tunsiko hän jonkun tytön, hyvien vanhempien lapsen, joka voisi tulla minua auttamaan taloustoimissani. Hän tiesi varsin hyvin, etten minä mitään apua tarvinnut. Minä olin vaiti.
"Onhan niitä sellaisia, kuinka paljon tahansa. Serkullani on tytär, joka on ehtinyt naimaikään ja on niin viehättävä tyttö kuin suinkin voit toivoa. Hänen sukulaisensa olisivat varmaan iloiset, jos saisivat sinut hänen puolisoksensa."
Mieheni nauroi jälleen teennäistä, epäröivää nauruansa ja sanoi: "Enhän minä ole naimisiinmenosta mitään virkkanut."