Täti oli tullut huoneeseen meidän keskustellessamme. Hemangini sanoi hänelle: "Milloin aiot lähteä, täti?"
Täti näytti ihan ällistyneeltä.
"Onpa sekin kysymys!" huudahti hän. "Enpä ole milloinkaan nähnyt niin rauhatonta olentoa kuin sinä. Vast'ikään olemme saapuneet, ja sinä jo kyselet, milloin pois lähdetään!"
"Sinuun nähden asia on niinkuin olla pitääkin", sanoi Hemangini, "sillä tämä talo kuuluu sinun likeisille sukulaisillesi. Mutta kuinka on minun laitani? Minä sanon sinulle suoraan, etten voi tänne jäädä." Sitten hän tarttui minun käteeni ja kysyi: "Mitä ajattelet sinä, rakkaani?"
Minä vedin hänet povelleni, mutta en virkkanut mitään. Täti oli pahassa pulassa. Hän tunsi tilanteen liukuvan pois hänen hallittavistansa ja ehdotti niin ollen, että serkuntytär lähtisi hänen kanssaan kylpemään.
"En! Me menemme yhdessä", vastasi hänelle Hemangini tarttuen käsivarteeni. Täti myöntyi, koska pelkäsi hänen vastustelevan, jos yrittäisi vetää hänet pois.
Virralle astellessamme Hemangini kysyi minulta: "Minkä tähden sinulla ei ole lapsia?"
Hänen kysymyksensä minua hämmästytti. Minä vastasin: "Kuinka sen tietäisin? Jumalani ei ole minulle lapsia antanut. Siinä syy."
"Ei, se ei ole syynä", virkkoi Hemangini nopeasti. "Sinä olet varmaan tehnyt jonkin synnin. Ajattelehan tätiäni. Hänkin on lapseton ja varmaan siitä syystä, että hänen sydämessään piilee jotakin pahuutta. Mutta mitä pahuutta on sinun sydämessäsi?"
Nuo sanat koskivat minuun kipeästi. Minä en kykene mitenkään ratkaisemaan pahan ongelmaa. Minä huokasin syvään ja lausuin sieluni hiljaisuudessa: "Jumalani! Sinä tiedät syyn."