"Varjelkoon", huudahti Hemangini, "mitä sinä huokailet? Minuun ei kukaan suhtaudu vakavasti."
Hänen naurunsa kaikui yli virran.
V
Minä sain pian selville, että mieheni ammatillisessa toiminnassa sattui alinomaa keskeytyksiä. Hän kieltäytyi lähtemästä etäämpänä asuvien potilaiden luo ja kiiruhti pois lähellä asuvienkin luota mahdollisimman pian.
Aikaisemmin hän oli käynyt sisäsuojissa ainoastaan päivällisateriani aikana ja yöllä. Mutta nyt hän, ylenmäärin tätinsä mukavuudesta huolissaan, alkoi käydä hänen luonansa kaikkina päivän hetkinä. Minä tiesin heti, että hän oli tullut tädin huoneeseen, kun kuulin tädin kutsuvan Hemanginia tuomaan lasin vettä. Aluksi tyttö noudatti käskyä, mutta myöhemmin hän kerrassaan kieltäytyi.
Silloin täti huhuili houkuttelevin äänin: "Hemo! Hemo! Hemangini!" Mutta jonkinlainen säälintunne sai tytön jäämään minun vaiheilleni. Pelon ja alakuloisuuden tunne sai hänet vaikenemaan. Toisinaan hän painautui minun suojiini niinkuin takaa-ajettu otus, joka ei tiedä, mitä kohta tapahtuu.
Suunnilleen näihin aikoihin minun veljeni tuli Kalkuttasta minua tervehtimään. Minä tiesin, kuinka terävä hänen huomiokykynsä oli ja kuinka ankarasti hän asioita arvosteli. Minä pelkäsin, että mieheni joutuisi vastaamaan ja hänen kuulusteltavaksensa. Niinpä yritin kätkeä asiain todellista tilaa meluisan iloisuuden peittoon. Mutta pelkäänpä hieman liioitelleeni; se oli minulle luonnotonta.
Mieheni alkoi osoittaa ilmeistä rauhattomuutta ja tiedusteli, kuinka kauan veljeni aikoi viipyä. Lopulta hänen kärsimättömyytensä muuttui melkein loukkaavaksi, ja veljelläni ei ollut muuta neuvoa kuin poistua. Ennen lähtöänsä hän laski kätensä päälaelleni ja antoi sen siinä levätä kauan aikaa. Minä huomasin hänen kätensä vapisevan, ja hänen silmistänsä kirposi kyynel, kun hän ääneti antoi minulle siunauksensa.
Muistan vielä varsin hyvin, että oli huhtikuun ilta ja markkinapäivä. Kaupunkiin saapunut väki oli palaamassa kotiin markkinoilta. Ilmassa oli uhkaavan rajuilman tuntu; märän maan tuoksu ja tuulen kosteus läpäisivät kaiken. Minä en milloinkaan sytytä makuuhuoneessa lamppua yksin ollessani, koska pelkään tulen voivan tarttua vaatteisiini tai jonkin muun onnettomuuden sattuvan. Minä istuin pimeän huoneeni permannolla ja huusin avukseni sokean maailmani Jumalaa.
"Jumalani", huusin minä, "Sinun kasvosi ovat salatut. Minä en voi Sinua nähdä. Minä olen sokea. Minä pitelen kiinni tästä sydämen murtuneesta peräsimestä, kunnes käteni vuotavat verta. Aallot käyvät minulle ylivoimaisiksi. Kuinka kauan minua koetteletkaan, Jumalani, kuinka kauan?"