Minä nojasin päätäni vuoteeseeni ja aloin nyyhkyttää. Siinä ollessani tunsin vuoteen huojahtavan. Seuraavana hetkenä Hemangini oli vieressäni. Hän kietoi käsivartensa kaulaani ja pyyhki ääneti kyynelet poskiltani. En tiedä, miksi hän oli sinä iltana odotellut sisähuoneessa tai miksi hän oli maannut yksinään siellä pimeässä. Hän ei kysynyt minulta mitään. Hän ei virkkanut sanaakaan, laski vain viileän kätensä otsalleni, suuteli minua ja poistui.
Seuraavana aamuna Hemangini sanoi tädillensä minun läsnäollessani: "Jos tahdot tänne jäädä, voit niin tehdä. Minä en jää. Minä lähden kotiin palvelijamme kanssa."
Täti sanoi, ettei hänen suinkaan tarvinnut lähteä yksin, koska hänkin aikoi lähteä. Sitten hän veti hymyillen ja sirostellen samettikotelosta helmin koristetun sormuksen.
"Katsohan, Hemo", sanoi hän, "kuinka kauniin sormuksen Abinash on sinulle tuonut".
Hemangini sieppasi sormuksen hänen kädestänsä.
"Katsohan, täti", vastasi hän viivyttelemättä, "katsohan, kuinka oivallisesti minä osaan tähdätä". Samassa hän viskasi sormuksen ikkunan edessä olevaan lammikkoon.
Säikähdyksen, harmin ja yllätyksen typerryttämä täti heristyi kuin siili. Hän kääntyi minun puoleeni ja tarttui käteeni.
"Kumo", toisteli hän toistelemistaan, "älä huoli virkkaa mitään tästä lapsellisesta päähänpistosta Abinashille. Hän siitä sanomattomasti suuttuisi."
Minä vakuutin, ettei hänen tarvinnut olla huolissaan. Hänen ei pitänyt kuulla asiasta sanaakaan minulta.
Seuraavana päivänä ennen lähtöänsä Hemangini syleili minua ja sanoi:
"Rakkahin, pidä minut mielessäsi; älä minua unohda."