Minä sanoin: "Sinä aiot mennä naimisiin."
Hän oli vaiti. Muutamaan hetkeen ei huoneessa kuulunut hiiskahdustakaan. Sitten minä keskeytin vaitiolon:
"Vastaa minulle", huusin minä. "Myönnä, että on niin laita."
Hän vastasi: "Niin on laita." Kuin heikko kaiku oli hänen äänensä.
Minä huusin äänekkäästi: "Ei, minä en salli sen tapahtuvan. Minä pelastan sinut tästä suuresta onnettomuudesta, tästä kamalasta synnistä. Jos en sitä voi tehdä, niin miksi olenkaan sinun vaimosi ja miksi olen milloinkaan Jumalaani palvonut?"
Huoneessa vallitsi haudanhiljaisuus. Minä vaivuin lattiaan ja kiersin käsivarteni mieheni polvien ympäri.
"Mitä olenkaan tehnyt? Mitä olen rikkonut? Sano minulle totuus. Miksi tahdot itsellesi toisen vaimon?"
Mieheni virkkoi hitaasti: "Minä sanon sinulle totuuden. Minä pelkään sinua. Sinun sokeutesi on sulkenut sinut linnoitukseensa, johon minä en voi päästä. Minulle sinä et enää ole nainen. Sinä olet kauhistuttava kuin Jumalani. Minä en voi elää arkielämääni sinun kanssasi. Minä tahdon itselleni naisen — ihan tavallisen naisen — jota voin mielin määrin torua ja mairitella, hyväillä ja herjata."
Avaa sydämeni ja katso! Mikä olenkaan minä muu kuin se — ihan tavallinen nainen? Minä olen sama tyttö, joka olin vastavihittynä — tyttö, joka kiihkeästi haluaa uskoa, luottaa ja hartaasti kunnioittaa.
Minä en tarkoin tiedä mitä sanoja käytin. Muistan vain sanoneeni: "Jos minä olen oikea vaimo, niin Jumala olkoon todistajani, ettet koskaan tee tuota katalaa tekoa, ettet milloinkaan riko valaasi. Ennenkuin sinä teet sellaisen jumalattoman teon, joko minä jään leskeksi tai Hemangini on kuoleva."