Sitten minä vaivuin pyörtyneenä permantoon. Kun siitä toivuin, oli yhä pimeä. Linnut olivat vaiti. Mieheni oli lähtenyt.
Koko seuraavan päivän minä istuin hartausharjoituksissa kotialttarin ääressä. Illalla nousi ankara myrsky, ukkonen jyrisi, salamat leimahtelivat ja sade pauhasi, ja talo vavahteli rajuilman käsissä. Alttarin eteen polvistuessani minä en rukoillut Jumalaa pelastamaan miestäni myrskystä, vaikka tiesinkin, että hänen täytyi siihen aikaan olla vaarassa virralla. Minä rukoilin, että mitä ikänä minulle tapahtuisikin, mieheni tulisi pelastetuksi tuosta suuresta synnistä.
Yö kului. Koko seuraavan päivän minä pysyttelin palvomassa. Illan tultua kuului ovelta ravistelua ja koputusta. Kun ovi väkivalloin avattiin, niin minut löydettiin tajuttomana makaamassa permannolla ja vietiin minut omaan huoneeseeni.
Vihdoin toinnuttuani minä kuulin kuiskattavan korvaani: "Sisar."
Minä havaitsin makaavani omassa huoneessani, pää Hemanginin sylissä. Kääntäessäni päätäni minä kuulin hänen pukunsa kahahtavan. Se oli morsiussilkin kahinaa.
Jumalani! Jumalani! Minun rukoukseni on jäänyt kuulematta! Mieheni on langennut!
Hemangini taivutti päänsä ja virkkoi suloisesti kuiskaten: "Rakkahin sisko, minä olen tullut pyytämään sinulta siunausta avioliitollemme."
Aluksi minun ruumiini jäykistyi niinkuin puunrunko, johon on salama iskenyt. Sitten minä nousin ja sanoin, tuskallisesti, pakottaen itseni lausumaan sanoja: "Miksi en sinua siunaisi? Ethän ole tehnyt minulle mitään vääryyttä."
Hemangini nauroi iloista nauruansa.
"Vääryyttä!" sanoi hän. "Kun sinä menit naimisiin, niin teit oikein, mutta kun minä menen naimisiin, niin sinä nimität sitä vääryydeksi!"