I
Najandzhurin Babut olivat aikoinaan kuuluisia tilanomistajia. He olivat tunnetut ruhtinaallisesta tuhlaavaisuudestansa. He repäisivät irti Dakkan muslimin karhean reunan, koska se hankasi heidän ihoansa. He voivat kuluttaa tuhansia rupioita kissanpoikasen häämenoihin. Eräässä juhlatilaisuudessa heidän kerrotaan sytyttäneen lukemattomia lamppuja, jotta yö muuttuisi päiväksi, ja karistelleen taivaalta hopealankoja auringonvaloa jäljitellen. Tuo kalkki tapahtui ennen suurta tulvaa. Sitten tuli tulva. Näiden vanhanaikaisten Babujen keskuudessa, jotka noudattelivat ruhtinaallisia tottumuksiansa, perimysjärjestys ei voinut olla pitkäikäinen. Niinkuin lampusta jossa palaa liian monta sydäntä, öljy on pian lopussa, sammui heistäkin elämän voima ja valkeus.
Naapurimme Kailas Babu on tuon hävinneen ihanuuden viimeinen jäännös. Hänen ollessaan keskenkasvuinen oli perhe saavuttanut melkeinpä äärimmäisen alennuksensa tilan. Hänen isänsä kuollessa pidettiin vielä häikäisevän komeat kuolinmenot, ja sitten seurasi vararikko. Omaisuus myytiin velkojen suorittamiseksi. Se vähäinen määrä rahaa, mikä vielä jäi, oli aivan liian mitätön pitämään voimassa suvun vanhaa loistokkuutta.
Kailas Babu lähti Najandzhurista ja saapui Kalkuttaan. Hänen poikansa ei elänyt kauan tässä himmenneen loiston maailmassa. Hän kuoli jättäen jälkeensä ainoan tyttären.
Kalkuttassa me olemme Kailas Babun naapurit. Meidän perheemme historia on omituisella tavalla edellämainitun nimenomainen vastakohta. Minun isäni ansaitsi rahansa omin ponnistuksin ja piti kunnianansa olla kuluttamatta äyriäkään enempää kuin oli tarpeen. Hänen vaatteensa olivat kuin työmiehen ja samoin hänen kätensä. Hän ei milloinkaan taipunut tuhlailevan komeuden nojalla ansaitsemaan Babun arvonimeä, ja minä, hänen ainoa poikansa, tiedän olla hänelle siitä kiitollinen. Hän antoi minulle kaikkein parhaan kasvatuksen, joten minä kykenin raivaamaan itselleni tien maailmassa. Minä en pidä häpeänäni sitä tosiasiaa, että olen omin neuvoin tullut siksi, mikä olen. Tulenkestävän kassakaappini sisältämät setelit ovat minulle rakkaammat kuin tyhjässä perheenkirstussa lepäävä pitkä sukupuu.
Tuo lienee ollut syynä siihen, ettei minua miellyttänyt nähdä Kailas Babun kirjoittavan yleistä luottoa varten valtavia hänen vanhan Babu-maineensa vararikkoutuneen pankin maksettavia osoituksia. Minä otaksuin hänen halveksivan minua, koska isäni oli ansainnut rahansa omin käsin.
Minun olisi pitänyt havaita, ettei kukaan muu ollut Kailas Babulle nurjamielinen. Olisi tosiaankin ollut vaikea löytää sävyisämpää ukkoa kuin hän. Surussa ja ilossa hän oli aina läsnä ystävällisine pienine myötätunnonilmauksineen. Hän otti osaa kaikkiin naapuriensa juhlamenoihin ja uskonnollisiin toimituksiin. Hänen tutunomainen hymynsä tervehti yhtä hyvin vanhaa kuin nuortakin. Hän oli väsymättömän kohtelias tiedustellessaan perheolojen yksityiskohtia. Ystäväin, jotka kohtasivat hänet kadulla, täytyi suostua siihen, että hän tarttui takinnappiin ja esitti pitkän sarjan tämäntapaisia kysymyksiä:
"Ystäväiseni, olipa hauskaa, että sinut tapasin. Hyvinkö jakselet? Kuinka voi Shashi? Entä Dada, voiko hänkin hyvin? Tiedätkö, minä kuulin vast'ikään, että Madhun poika on sairastunut, makaa kuumeessa. Kuinka hänen laitansa nyt lienee? Oletko kuullut? Entä Hari Tsharan Babu — en ole nähnyt häntä pitkiin aikoihin — toivon, ettei hän ole sairas. Kuinka on Rakkhalin laita? Ja tuota — tuota — kuinka voi perheenne naisväki?"
Kailas Babun vaatteet olivat aina aivan moitteettomat, vaikka hänen pukuvarastonsa olikin surkeasti rajoitettu. Hänellä oli tapana joka päivä tuulettaa ja pitää auringonpaisteessa paitojansa, liivejänsä, nuttujansa ja housujansa sekä vuodevaatteitansa ja sitä pientä mattoa jolla hän aina istui. Tuuletettuaan hän ne pudisteli, harjasi ja ripusti vaatenaulakkoihin. Ne muutamat huonekalut, jotka hänellä oli, saivat hänen pienen huoneensa sievännäköiseksi ja viittasivat siihen, että hänellä oli tarpeen tullen enemmänkin. Varsin usein, kun häneltä puuttui palvelijaa, hän sulki talonsa joksikin aikaa. Silloin hän omin käsin silitti liinavaatteitansa ja suoritti muitakin pieniä palvelusväen tehtäviä. Sitten hän jälleen avasi ovensa ja otti vastaan vieraitansa.
Vaikka Kailas Babu, kuten sanottu, oli menettänyt koko maaomaisuutensa, hänellä oli sentään eräitä perintökaluja jäljellä. Oli pieni hopeinen pirskotuspullo hajuvettä varten, ruusuöljyä sisältävä filigraanipullonen, pieni kultainen tarjotin, kallisarvoinen vanha hartiahuivi ja vanhanaikainen juhlapuku kunnianarvoisine turbaaneineen. Nämä esineet hän oli mitä suurimmalla vaivalla saanut pelastetuksi rahanlainaajien kynsistä. Hän toi ne esiin jokaisessa sopivassa tilaisuudessa yrittäen siten pelastaa Najandzhurin Babujen maailmankuulua arvokkuutta. Vaikka hän todellisuudessa olikin maailman vaatimattomin mies, piti hän kumminkin pyhänä arvollensa kuuluvana velvollisuutenaan jokapäiväisessä puheessaan sallia sukuylpeyden päästä vapaasti ilmenemään. Ystävät hyväntuulisesti häntä vielä yllyttivät saaden siitä itselleen suurta huvia.