Naapurit oppivat pian nimittämään häntä Thakur Dadaksi (isoisäksi). He kerääntyivät hänen luoksensa ja istuivat tuntikausia hänen seurassaan. Jottei hänelle siitä koituisi menoja, joku hänen ystävistänsä toi hänelle tupakkaa ja sanoi: "Kuulehan, Thakur Dada, minä sain tänä aamuna hieman tupakkaa, lähettivät sitä minulle Gajasta. Kas tässä, ottakaa ja koetelkaa, miellyttääkö se teitä."
Thakur Dada otti tupakan vastaan ja havaitsi sen erinomaiseksi. Sitten hän johtui kertomaan erinomaisesta tupakasta, jota oli aikoinaan poltettu Najandzhurissa ja joka oli ollut mahdottoman kallista.
"Mitäpä olisi", tapasi hän sanoa, "mitäpä olisi, jos tekin sitä kerran koettelisitte? Minulla on vielä jokin määrä jäljellä ja minä voin ottaa sen kohta käsille."
Jokainen tiesi, että jos ehdotukseen myöntyi, niin kaapin avain oli tavalla tai toisella joutunut hukkaan tai oli Ganesh, talon vanha palvelija, sen jonnekin pimittänyt.
"Ei voi olla milloinkaan varma", lisäsi ukko silloin, "minne kaikki joutuu, kun palvelijat pääsevät käsiksi. Ette voi uskoa, millainen houkko tuo minun Ganeshini on, mutta minulla ei ole sydäntä lähettää hänet menemään."
Ganesh oli aina valmis vastustelematta sietämään soimauksia, kun oli kysymyksessä suvun maine.
Joku läsnäolevista sanoi silloin tavallisesti: "Älä tuosta huoli, Thakur Dada. Voithan etsiä myöhemmin. Tämä tupakka, jota tässä poltamme, on kyllin hyvää. Toinen olisi liian väkevää."
Thakur Dada istuutui rauhoittuneena, ja juttelu jatkui.
Kun vieraat olivat poislähdössä, Thakur Dada saatteli heitä ovelle ja virkkoi siinä, kynnyksellä seisten: "Tässä muistaissani: milloinkas tulette kaikin aterialle luokseni?"
Joku meistä vastasi silloin: "Eipä ihan lähiaikoina, Thakur Dada, eipä ihan pian. Sovitaan päivästä tuonnempana."