Mainitsin jo, että Thakur Dadalla oli yksi ainoa pojantytär. Minä olin usein tytön nähnyt, mutta en ollut milloinkaan erehtynyt pitämään häntä kauniina. Milloinkaan ei ollut mieleeni juolahtanut, että hän voi olla minun tuleva puolisoni. Siitä huolimatta minusta näytti aivan varmalta, että Kailas Babu jonakin kauniina päivänä kaikkea asiaankuuluvaa kunnioitusta osoittaen tarjoaisi hänet uhrilahjaksi minun alttarilleni. Niin — ja juuri tässä piili vastenmielisyyteni syvin syy — olinpa kerrassaan alakuloinenkin siitä, ettei hän ollut sitä jo tehnyt. Minä olin kuullut hänen sanoneen ystävillensä, etteivät Najandzhurin Babut milloinkaan anoneet almua. Siinäkään tapauksessa, että tyttö jäisi naimattomaksi, hän ei tahtonut rikkoa suvun perintätapaa. Tuo julkeus se minua suututti. Mieliharmini kyti joitakin aikoja. Minä näet olin ihan rauhallinen ja osoitin mitä suurinta kärsivällisyyttä, koska olin erinomainen ihminen.
Samoinkuin salama seuraa ukkosta, liittyi minun vihankaunaani leikillisyyden säde. Minun oli tietenkin mahdotonta rangaista ukkoa vain siitä syystä, että vapautuisin vihastani, ja pitkiin aikoihin minä en tehnytkään mitään. Mutta sitten eräänä päivänä juolahti mieleeni niin huvittava suunnitelma, etten kyennyt vastustamaan kiusausta, vaan ryhdyin sitä toteuttamaan.
Olen jo maininnut, että useat Kailas Babun ystävät tapasivat täysin määrin mielistellä ukon turhamaisuutta. Eräs heistä, eläkettä nauttiva virkamies, oli hänelle kertonut, että varakuvernööri joka kerta hänet tavatessaan tiedusteli, miten oli laita Najandzhurin Babujen, kuuluipa hän vielä sanoneen, että Bengalin ainoat todella kunnianarvoiset suvut olivat Bardwanin hallitsijan ja Najandzhurin herrojen. Kun tämä suunnaton valhe kerrottiin Kailas Babulle, hän tunsi itsensä ylen imarrelluksi ja toisteli juttua usein. Ja joka kerta, kun hän senjälkeen tapasi virkamiehen jossakin seurassa, hän muun muassa tiedusteli:
"Niin — tuota — ohimennen kysyen, kuinka voikaan varakuvernööri? Aivan hyvin, niinkö sanoitte? Se minua kovin ilahduttaa. Entä hänen korkea puolisonsa, onko hänkin hyvässä voinnissa? Niin — ja pienokaiset, hyvinkö voivat hekin? Sepä hauskaa kuulla! Älkää suinkaan unohtako tervehtiä minun puolestani, kun heidät kohtaatte."
Kailas Babu puhui alinomaa aikeestansa käydä jonakin päivänä Sahibia tervehtimässä. Mutta varmana sopii pitää, että varakuvernöörit ja kuvernöörit ehtisivät moneen kertaan vaihtua ja paljon vettä ehtisi virrata Huglia alas, ennenkuin Najandzhurin perhekiesit tulisivat jälleen siihen kuntoon, että ne voitaisiin ajaa hallituspalatsin edustalle.
Eräänä päivänä minä otin Kailas Babun kahden kesken puheilleni ja sanoin hänelle kuiskaten: "Kuulkaahan, Thakur Dada, minä olin eilen vastaanotossa, ja varakuvernööri tuli maininneeksi Najandzhurin Babut. Minä kerroin hänelle, että Kailas Babu oli tullut kaupunkiin. Tiedättekö, hän oli kamalasti loukkaantunut siitä, että olette laiminlyönyt hänen luonansa käymisen. Hän sanoi luopuvansa kaikista sopivaisuussäännöistä ja käyvänsä tänä päivänä iltapuolella teitä tervehtimässä."
Kuka hyvänsä olisi heti huomannut minun juoneni. Ja jos asia olisi koskenut jotakin toista henkilöä, niin Kailas Babukin olisi leikin ymmärtänyt. Mutta kaiken sen jälkeen, mitä hän oli kuullut ystävältänsä virkamieheltä, ja kaikkien hänen omien liioittelujensa jälkeen varakuvernöörin vierailu näytti maailman luonnollisimmalta asialta. Minun kertomani uutinen sai hänet kovin hermostuneeksi. Jokainen odotettavissa olevan vierailun yksityiskohta askarrutti kovin hänen mieltänsä — kaikkein eniten se, ettei hän itse osannut puhua englanninkieltä. Miten ihmeessä oli tästä vaikeudesta suoriuduttava? Minä sanoin hänelle, ettei mitään vaikeutta ollut olemassakaan. Oli näet ylhäistä olla osaamatta englanninkieltä, ja sitäpaitsi varakuvernöörillä oli aina mukanansa tulkki. Hän oli vielä nimenomaisesti maininnut, että vierailu tulisi olemaan yksityisluontoinen.
Puolenpäivän aikaan, jolloin useimmat naapurimme ovat työssään ja toiset nukkuvat, pysähtyivät parihevosten vetämät vaunut Kailas Babun asunnon edustalle. Kaksi liveripukuista lakeijaa tuli kuuluvin äänin ilmoittamaan, että varakuvernööri oli saapunut. Kailas Babu oli valmiina hänet vastaanottamaan vanhanaikaisissa juhlavaatteissaan ja esi-isiensä turbaani päässään, ja hänen vieressään seisoi Ganesh tilaisuutta varten puettuna isäntänsä parhaaseen pukuun. Kuultuaan varakuvernöörin saapuneen Kailas Babu juoksi ähkyen ja puhkuen ja vapisten ovelle ja toi sisään erään valepukuun puetun ystäväni, lakkaamatta kumarrellen ja astellen taaksepäin niin hyvin kuin osasi. Hän oli levittänyt vanhan hartiahuivin eräälle puutuolille ja pyysi varakuvernööriä istuutumaan. Sitten hän piti korkealentoisen puheen käyttäen urdua, sahibien muinaista hovikieltä, ja tarjosi hänelle kultaisella lautasella rivin kulta-mohareita, jotka muodostivat hänen hävinneen omaisuutensa viimeiset rippeet. Perheen vanha palvelija Ganesh, jonka ilme osoitti kammoa lähentelevää syvää kunnioitusta, seisoi taampana pirskotuspulloinensa ja kostutti korkeata vierasta, aika ajoin vielä vaihteen vuoksi käytellen filigraanipullosenkin sisällystä.
Kailas Babu pahoitteli pahoittelemistaan, ettei voinut ottaa hänen armoansa vastaan yhtä loistavasti kuin sukunsa perintötilalla Najandzhurissa. Siellä hän olisi voinut valmistaa asianmukaisen juhlallisen vastaanoton. Kalkuttassa hän oli pelkkä muukalainen ja vierailija — niin sanoakseen kala kuivalla maalla.
Ystäväni, jolla oli päässään korkea silinterihattu, nyökkäsi ylen arvokkaasti. Sanomattanikin on selvää, että englantilaisen käytöstavan mukaan päähine olisi ollut huoneessa riisuttava. Ystäväni ei kumminkaan huolinut sitä riisua, koska pelkäsi joutuvansa ilmi, ja Kailas Babu ja hänen vanha palvelijansa Ganesh olivat ylevästi tietämättömät tuosta säädyllisyyden rikkoutumisesta.