Kun olin ehtinyt selvästi esittää kosintani, ukko tempasi minut syliinsä ja huudahti riemun valtaamana: "Minä olen köyhä mies enkä olisi milloinkaan voinut toivoa niin suurta onnea."
Ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään Kailas Babu silloin tunnusti olevansa köyhä. Samalla hän ensimmäisen ja viimeisen kerran elämässään unohti, joskin vain silmänräpäyksen ajaksi, Najandzhurin Babuille ikimuistoisista ajoista kuuluvan arvokkuuden.
ELÄVÄ VAI KUOLLUT?
I
Saradasankarin, Ranihatin zemindarin talossa asuvalla leskivaimolla ei ollut ketään sukulaisia isänsä perheestä. He olivat kuolleet toinen toisensa jälkeen. Miehensäkään suvussa hänellä ei ollut ketään, jota olisi voinut nimittää omaiseksensa, ei puolisoa eikä poikaa. Hänen lankonsa Saradasankarin lapsi oli hänen lemmikkinsä. Pitkät ajat lapsen syntymän jälkeen äiti oli ollut kovin sairas, ja täti, leskivaimo Kadambini, oli sitä hoitanut. Kun nainen hoitaa ja kasvattaa toisen lasta, niin hän kiintyy siihen sitäkin lujemmin, koska hänellä ei ole oikeutta vaatia sitä omaksensa — ei mitään sukulaisuuden oikeutta, vaan yksinomaan rakkauden oikeus. Rakkaudella ei ole oikeuttansa osoittaessaan sellaista todistetta, jonka yhteiskunta hyväksyy; se vain vaalii sitäkin kiihkeämmin elämänsä epävarmaa aarretta. Niinpä kohdistuikin lesken koko patoutunut rakkaus tuohon pieneen lapseen. Eräänä sraban-kuun yönä Kadambini äkkiä kuoli. Jostakin syystä hänen sydämensä syke taukosi. Kaikkialla muualla maailmassa asiat kulkivat kulkuansa, mutta tuossa lempeässä, rakkaudestansa kärsivässä povessa ajan kello oli ainiaaksi seisahtunut.
Poliisitutkinnon ikävyyksien välttämiseksi isännän neljä bramaanipalvelijaa lähtivät muitta mutkitta viemään ruumista poltettavaksi. Ranihatin polttopaikka on erittäin etäällä kylästä. Siellä oli suuren vesisäiliön vieressä maja, lähellä sitä valtava viikunapuu eikä mitään muuta. Aikaisemmin oli seudun halki virrannut joki, joka nyt oli ihan kuivunut, ja osa sen uomaa oli padottu kuolinmenoissa käytettäväksi altaaksi. Kansa piti allasta virran osana ja kunnioitti sitä sellaisenaan.
Tuotuaan ruumiin majaan miehet istuutuivat odottamaan polttopuuta.
Aika tuntui niin pitkältä, että kaksi heistä levottomaksi käyden lähti
katsomaan, missä se viipyi. Nitain ja Gurutsaranin mentyä Bidhu ja
Banamali jäivät ruumista vartioimaan.
Oli pimeä sraban-kuun yö. Tähdettömällä taivaalla aaltosi sankka pilvimeri. Miehet istuivat äänettöminä pimeässä huoneessa. Heidän tulitikkunsa ja lamppunsa eivät kelvanneet mihinkään. Tulitikut olivat kosteat, joten ne kaikista ponnistuksista huolimatta eivät syttyneet, ja lyhdyt sammuivat. Pitkän vaitiolon jälkeen virkkoi toinen: "Kuulehan, veikko, tupakka ei nyt tekisi pahaa. Unohdimme ottaa mukaan kiireissämme."
Toinen vastasi: "Minä voin juosta hakemaan kaikkea mitä tarvitsemme."
Bidhu, joka hyvin ymmärsi, miksi Banamali tahtoi lähteä [hän pelkäsi aaveita, sillä polttopaikalla uskotaan kummittelevan], virkkoi: "Sen kyllä uskon. Ja minun kaiketi pitää sillävälin istua täällä yksinäni!"