Keskustelu taukosi jälleen. Viisi minuuttia tuntui kokonaiselta tunnilta. He kiroilivat mielessään toisia, jotka olivat lähteneet polttopuuta hakemaan, ja alkoivat ajatella, että he istuivat jaarittelemassa jossakin miellyttävässä nurkassa. Hiljaisuutta rikkoi ainoastaan lammelta kuuluva sammakkojen ja sirkkojen lakkaamaton ääntely. Sitten heistä yht'äkkiä tuntui siltä, kuin vuode olisi hieman liikahtanut ruumiin kääntyessä toiselle kyljelle. Bidhu ja Banamali vapisivat ja mutisivat: "Ram, Ram." Huoneessa kuului syvä huokaus. Samassa vartijat syöksyivät ulos majasta ja lähtivät juoksemaan kohti kylää.
Suunnilleen kolme mailia juostuansa he kohtasivat toverit, jotka palasivat lyhtyinensä. He olivat tosiaankin olleet savuttelemassa eivätkä tuoneet tikkuakaan mukanansa, selittiväthän vain, että puu oli jo kaadettu ja että halot tuodaan kohta, kun on ehditty se hakata. Bidhu ja Banamali sitten kertoivat, mitä heille oli majassa tapahtunut. Nitai ja Gurutsaran ivailivat ja vihoissaan soimasivat Bidhua ja Banamalia tehtävänsä jättämisestä.
Kaikki neljä palasivat viipymättä majalle. Astuessaan sisään he kohta huomasivat, että ruumis oli tiessään; vain tyhjät paarit olivat paikoillansa. Miehet tuijottelivat toisiinsa. Oliko sakaali voinut käydä sen sieppaamassa? Mutta eihän ollut vaateriepuakaan missään. Ulos astuttuansa he havaitsivat majan edustalle kerääntyneessä mudassa pienten naisenjalkojen verekset jäljet. Saradasankar ei ollut mikään typerä mies, joten heillä tuskin oli toiveita saada hänet uskomaan tätä aavetarinaa. Pitkien keskustelujen jälkeen miehet senvuoksi päättelivät olevan parasta sanoa, että ruumis oli poltettu.
Kun sitten aamupuolella saapuivat polttopuuta tuovat miehet, niin sanottiin, että heidän viivyttelynsä vuoksi työ oli jo suoritettu heitä odottamatta; majasta muka oli sentään löytynyt halkoja sen verran. Kukaan ei johtunut sitä epäilemään, koska kuollut ruumis ei suinkaan ole sellainen kalleus, että kenenkään tekee mieli sitä varastaa.
II
Jokainen tietää, että vaikka ei olekaan elonmerkkejä, elämä sittenkin usein salaa kytee ja voi syttyä uudelleen ruumiissa, joka näyttää kuolleelta. Kadambini ei ollut kuollut; hänen elämänsä koneisto vain oli jostakin syystä äkkiä seisahtunut.
Tajuisuuden palatessa hän havaitsi ympärillänsä sankan pimeyden. Häntä kummastutti se, ettei hän maannut tavallisessa paikassaan. Hän huusi sisartansa, mutta pimeästä ei kuulunut vastausta. Istumaan noustuansa hän kauhistuen muisti kuolinvuoteensa, äkillisen kivun rinnassa ja alkavan tukehduttavan tunnon. Vanhempi käly oli lämmittämässä maitoa lapselle, kun Kadambini pyörtyi ja vaipui vuoteeseen lausuen tukahtuvin äänin: "Sisar, tuo lapsi tänne. Minua kovin ahdistaa." Sitten kaikki mustui, niinkuin mustuu vihko mustepullon kaatuessa. Kadambinin muisti ja tajunta ja kaikki maailmankirjan kirjaimet yht'äkkiä hämärtyivät. Leski ei kyennyt muistamaan, oliko lapsi suloisella rakkauden äänellä huutanut "Tätiä" kuin viimeistä kertaa, vai eikö; hän ei voinut muistaa, oliko maailmasta lähtiessään — kuten tiesi: kuoleman loputtomalle ja tuntemattomalle matkalle — saanut hellyyden suoman lähtölahjan, rakkauden matkarahan hiljaisuuden maahan siirtyessään. Aluksi hän luultavasti piti yksinäistä pimeätä suojaa Tuonen asumuksena, missä ei ole mitään nähtävissä, ei mitään kuultavissa, ei mitään muuta tekemistä kuin ikuinen valvominen. Mutta kun sitten kylmä, kostea tuuli puhalsi avoimesta ovesta ja hän kuuli sammakkojen kurnutuksen, niin hänen mieleensä palautuivat eloisina muisteloina kaikki hänen lyhyen elämänsä sadeajat, ja hän tunsi olevansa maan sukua. Sitten välkähti salama, ja hän näki altaan, viikunapuun, laajan tasangon ja etäiset puut. Hän muisti, kuinka oli toisinaan tullut täyden kuun aikana kylpemään tuohon altaaseen ja kuinka kammottavalta kuolema oli tuntunut, kun hän oli nähnyt ruumiin polttopaikalla.
Hänen ensimmäisenä ajatuksenansa oli palata kotiin. Mutta sitten hän asiaa harkitsi: "Minä olen kuollut. Kuinka voinkaan palata kotiin? Se tuottaisi heille onnettomuutta. Minä olen lähtenyt elävien valtakunnasta. Minä olen oman itseni haamu!" Ellei ollut niin laita, mietti hän, niin kuinka hän olisikaan päässyt pois Saradasankarin hyvinvarjellusta zenanasta ja joutunut keskiyön aikaan tälle etäiselle ruumiinpolttopaikalle? Ja ellei hänen kuolinmenojansa olisi suoritettu loppuun, minne olivatkaan joutuneet ne miehet, joiden piti hänet polttaa? Hänen mieleensä muistui kuolemanhetki Saradasankarin kirkkaasti valaistussa talossa, ja nyt hän havaitsi olevansa yksin tällä etäisellä, autiolla, synkällä polttopaikalla. Hän ei varmaankaan kuulunut maan asujainten joukkoon! Hän oli epäilemättä kauhun, pahan enteen luomus, oma haamunsa!
Tuo ajatus katkaisi kaikki häntä maailmaan liittävät siteet. Hän tunsi olevansa ihmeen voimakas, rajattoman vapaa. Hän voi tehdä mitä tahtoi, lähteä minne halusi. Tämän uuden ajatuksen hurjasti haltioittamana hän syöksyi ulos majasta kuin tuulenpuuska ja seisoi polttopaikalla. Kaikki häpeän ja pelon rippeetkin olivat hänestä hävinneet.
Mutta hänen yhä kauemmaksi astellessaan hänen jalkansa väsyivät ja hänen ruumiinsa herpoutui. Tasanko levisi loppumattomiin; siellä täällä oli riisipeltoja, ja hän havaitsi toisinaan kahlaavansa polvia myöten vedessä.