Päivän alkaessa sarastaa hän kuuli muutaman linnun tirskuvan etäisten talojen luona kasvavissa bambupensaikoissa. Sitten hänet valtasi kauhu. Hän ei tietänyt, millaisessa uudessa suhteessa hän oli maahan ja eläviin ihmisiin. Tasangolla, polttopaikalla ollessaan, maaliskuisen yön pimeässä, hän oli ollut peloton oman valtakuntansa alamainen. Päivänvalossa nähdyt ihmisasunnot saivat hänet pelon valtaan. Ihmiset ja haamut pelkäävät toisiansa, koska heidän heimonsa asuvat Tuonenvirran vastakkaisilla rantamilla.
III
Hänen vaatteensa olivat loan peittämät, öinen vaellus ja omituiset mietteet olivat tehneet hänet mielipuolen näköiseksi; hän näytti tosiaankin sellaiselta, että ihmiset olisivat voineet häntä säikähtää ja lapset heitellä kivillä tai juosta tiehensä. Onneksi oli ensimmäinen hänen näkijänsä eräs vaeltaja. Hän astui luo ja virkkoi: "Äiti, sinä näytät kunnianarvoiselta naiselta. Minne oletkaan menossa yksinäsi ja tuossa asussa?"
Kadambini, joka ei kyennyt keräämään ajatuksiansa, tuijotti häneen ääneti. Hän ei voinut käsittää olevansa yhä kosketuksissa maailman kanssa ja näyttävänsä kunnianarvoiselta naiselta, enempää kuin sitäkään, että vaeltaja voi häneltä jotakin tiedustella.
Mies virkkoi jälleen: "Tulehan, äiti, minä vien sinut kotiin. Sanohan, missä asut."
Kadambini mietti. Appelaan palaaminen olisi ollut mieletöntä, ja hänellä ei ollut isänkotia. Sitten hänen mieleensä muistui nuoruusajan ystävätär. Hän ei ollut Dzhogmajaa nähnyt nuoruusiän jälkeen, mutta he olivat silloin tällöin kirjoittaneet toisillensa. Toisinaan he olivat kiistelleet, kuten luonnollista olikin, koska näet Kadambini tahtoi tehdä ilmeiseksi, että hänen Dzhogmajaan kohdistuva rakkautensa oli rajaton, hänen ystävättärensä sitävastoin valittaessa, ettei Kadambini rakastanut yhtä hartaasti kuin hän. Molemmat uskoivat varmasti, että olisivat erottamattomat, jos kerran toisensa kohtaisivat.
Kadambini vastasi vaeltajalle: "Minä tahdon lähteä Sripatin taloon
Nisindapuriin."
Koska vaeltaja oli menossa Kalkuttaan, niin Nisindapur oli hänen matkansa varrella, joskaan ei aivan lähellä. Hän siis vei Kadambinin Sripatin taloon, ja ystävättäret kohtasivat jälleen toisensa. Aluksi he eivät toisiansa tunteneet, mutta vähitellen kummankin silmiin alkoivat kuumottaa lapsuusiän piirteet.
"Sepä oiva onni!" virkkoi Dzhogmaja. "En ole voinut uneksiakaan, että sinut vielä näkisin. Mutta miten oletkaan tänne tullut, sisar? Appesi väki ei varmaankaan ole sallinut sinun lähteä!"
Kadambini vaikeni ja virkkoi vihdoin: "Sisar, älä kysele mitään apestani. Suo minulle jokin nurkka huoneessasi ja pidä minua palvelijattarenasi; minä suoritan sinun töitäsi."