"Mitä?" huudahti Dzhogmaja. "Minäkö pitäisin sinua palvelijanani! Sinähän olet paras ystäväni, olet minun — —" ja niin edespäin ja niin edespäin.

Samassa astui huoneeseen Sripati. Kadambini tuijotti häneen hetkisen ja lähti sitten ulos hitain askelin. Hän jätti päänsä verhoamatta eikä osoittanut vähintäkään häveliäisyyden eikä kunnioituksen merkkiä. Dzhogmaja pelkäsi miehensä voivan senvuoksi suhtautua ystävättäreen ennakkoluuloisesti ja aloitti taitavan selityssarjan. Mutta Sripati, joka mielellään yhtyi kaikkeen, mitä Dzhogmaja sanoi, keskeytti hänen juttunsa ja jätti vaimonsa mieleen ikävän tunnon.

Kadambini oli tullut, mutta hän ei ollut enää samanlainen olento kuin hänen ystävättärensä: heitä oli kuolema erottamassa. Hän ei voinut seurustella tutunomaisesti toisten kanssa, niin kauan kuin hänen oma olemassaolonsa sai hänet hämmingin valtoihin ja tajuisuus säilyi. Kadambini usein silmäili Dzhogmajaa mietteisiinsä vaipuneena. Hän ajatteli: "Hänellä on miehensä ja työnsä, hän elää maailmassa, joka on ylen etäällä minun maailmastani. Hän tuntee kiintymystä ja suorittaa velvollisuuksiansa niinkuin maailman asujaimet ainakin, mutta minä olen tyhjä varjo. Hän asuu elävien joukossa; minä olen ikuisuudessa."

Dzhogmaja tunsi hänkin olonsa epämieluisaksi, mutta ei kyennyt selvittämään, mistä syystä. Naiset eivät rakasta sitä, mikä on salaperäistä, sillä vaikka epävarmuus voidaankin muuntaa runoudeksi, sankarillisuudeksi tai oppineisuudeksi, sitä kumminkaan ei käy ottaminen lukuun taloustoimissa. Jos siis nainen ei kykene jotakin asiaa ymmärtämään, niin hän sen joko hävittää ja unohtaa tai muovaa sen uudestaan omiin tarkoituksiinsa soveltuvaksi; ellei hänen onnistu tavalla tai toisella sitä käsitellä, niin hän suuttuu siihen. Mitä suuremmaksi kävi Kadambinin hajamielisyys, sitä kärsimättömämmin kohteli häntä Dzhogmaja, joka ihmetellen itseltänsä kyseli, mikä murhe hänen sieluansa painoi.

Sitten ilmeni uusi vaara: Kadambini pelkäsi itseänsä, mutta ei kyennyt itseänsä pakenemaan. Ne, jotka pelkäävät aaveita, pelkäävät niitä, jotka ovat heidän takanansa; siellä, minne heidän katseensa ei ulotu, asuu pelko. Mutta Kadambinin suurin pelko asui hänessä itsessään, sillä hän ei pelännyt mitään ulkonaista. Öisen kuolonhiljaisuuden vallitessa, yksin huoneessa ollessaan, hän kiljaisi; iltaisin, kun hän näki varjonsa lampun valossa, hänen koko ruumiinsa vapisi. Hänen pelokkuutensa nähdessään kaikki muutkin talon asujaimet joutuivat eräänlaisen pelontuskan valtaan. Palvelijat ja Dzhogmaja itse alkoivat nähdä aaveita.

Kerran, keskiyön aikaan, Kadambini tuli itkien makuusuojastansa ja valitteli Dzhogmajan ovella: "Sisareni, sisareni, salli minun maata jalkojesi edessä! Älä jätä minua yksin!"

Dzhogmaja oli yhtä suuttunut kuin peloissaankin. Hänen teki mieli heti ajaa Kadambini pois talosta. Uutterasti ponnisteltuansa hyväluontoisen Sripatin onnistui saada vieras rauhoittumaan ja pysymään viereisessä huoneessa.

Seuraavana päivänä Sripati sai odottamatta käskyn saapua vaimonsa huoneisiin. Dzhogmaja alkoi häntä kovin soimata: "Sinäkö luulet mies olevasi? Vaimo karkaa appensa talosta ja saapuu sinun luoksesi; kuluu kuukausi, ja sinä et ole viitannutkaan siihen suuntaan, että hänen on poistuttava, etkä ole tietääkseni ilmaissut vähintäkään paheksumista sen johdosta. Olen iloinen, jos suvaitset selittää kantasi. Te miehet olette kaikki yhdenlaisia."

Useimmat miehet tuntevat niin harkitsematonta vaimoihinsa kohdistuvaa kiintymystä, että suostuvat vapaaehtoisesti tunnustamaan olevansa väärässä. Vaikka Sripati olikin valmis Dzhogmajan ruumiin nimessä vannomaan, ettei hänen avuttomaan, mutta kauniiseen Kadambiniin kohdistamansa ystävällinen mielenkiinto ollut hitustakaan suurempi kuin sen sopi olla, hän ei kumminkaan kyennyt sitä käyttäytymisellänsä todistamaan. Hän arveli, että tuota hylättyä leskeä oli appelassa kohdeltu tylysti, koska hän ei ollut voinut sitä oloa kauemmin sietää, vaan oli pakostakin etsinyt suojaa hänen luotansa. Kuinka hän voikaan sysätä pois luotansa onnettoman, jolla ei ollut isää eikä äitiä? Niin puhuttuansa hän jätti asian sikseen, sillä hänellä ei ollut halua kiusata Kadambinia esittämällä hänelle epämieluisia kysymyksiä.

Niin ollen hänen vaimonsa yritti toisella tavalla hyökätä haluttoman herransa kimppuun, kunnes viimeksimainittu vihdoin havaitsi, että hänen täytyi rauhansa vuoksi kirjoittaa muutama sana Kadambinin apelle. Sitten hän arveli, ettei kirje johtaisi tyydyttävään tulokseen, päätti lähteä Ranihatiin ja toimia sen mukaan, mitä sai kuulla.