Sripati lähti, ja Dzhogmaja puolestaan sanoi Kadambinille:
"Ystäväiseni, on tuskin soveliasta, että jäät tänne pitemmäksi ajaksi.
Mitä sanovatkaan ihmiset?"
Kadambini silmäili Dzhogmajaa juhlallisen jäykästi ja virkkoi: "Mitä minä ihmisistä?"
Dzhogmaja hämmästyi. Sitten hän lausui käskevästi: "Jos sinä et ihmisistä välitäkään, niin meidän täytyy. Kuinka voimmekaan puolustaa sitä, että pidätämme luonamme toiseen perheeseen kuuluvaa naishenkilöä?"
Kadambini kysyi: "Missä on minun appi-isäni talo?"
"Kirottua!" ajatteli Dzhogmaja. "Mitähän tuo kurja nainen tämän jälkeen sanoo?"
Kadambini virkkoi erittäin hitaasti: "Mitä onkaan minulla tekemistä teidän kanssanne? Kuulunko minä maahan? Te nauratte, itkette, rakastatte; jokainen tempaa itselleen omansa ja yrittää sitä varjella, minä vain katselen. Te olette ihmisiä, minä olen vain varjo. Minä en voi käsittää, miksi Jumala on jättänyt minut tähän teidän maailmaanne."
Hänen katsantonsa ja puheensa olivat niin omituiset, että Dzhogmaja ymmärsi hänen tarkoituksistansa jotakin, joskaan ei kaikkea. Kykenemättä häntä karkoittamaan luotansa tai enempää häneltä kyselemään hän lähti pois ajatuksiensa rasittamana.
IV
Kello oli suunnilleen kymmenen illalla, kun Sripati palasi Ranihatista. Maankamara hukkui sadetulviin. Näytti siltä, kuin sade ei lakkaisi milloinkaan ja kuin yö olisi loppumaton.
Dzhogmaja kysyi: "Mitä kuuluu?"