Toinen sanoi: "Olemmepa sievässä pinteessä! Minä sanon sinulle, että kuulin sen omin korvin!" Siihen vastasi toinen vihaisesti: "Mitä minä siitä huolin? Näenhän minä omilla silmilläni, eikö totta?"
Vihdoin virkkoi Dzhogmaja: "Hyvä. Sano minulle, milloin Kadambini on kuollut." Hän ajatteli, että jos voisi keksiä ristiriitaisuutta kuolinpäivän ja jonkin Kadambinin lähettämän kirjeen päiväyksen välillä, niin hän voisi todistaa Sripatin erehtyneen.
Sripati mainitsi Kadambinin kuolinpäivän, ja he havaitsivat kumpikin, että vieras oli saapunut seuraavana päivänä heidän luoksensa. Dzhogmajan sydän vavahteli, ja Sripatikaan ei ollut ihan levollinen.
Samassa ovi aukeni; kostea tuuli puhalsi huoneeseen ja sammutti lampun.
Pimeys syöksyi sisään ja täytti koko talon. Kadambini seisoi huoneessa.
Kello oli suunnilleen yksi, ja sade valui ulkona virtoinaan.
Kadambini lausui: "Ystäväni, minä olen Kadambini, mutta en enää elä.
Minä olen kuollut."
Dzhogmaja kiljaisi kauhistuneena; Sripati ei kyennyt mitään sanomaan.
"Mitään muuta pahaa minä kumminkaan en ole sinulle tehnyt. Minulla ei ole yhtään asuinsijaa elävien, mutta ei myöskään kuolleiden seassa. Voi, minne menenkään?" Hän itki, ikäänkuin olisi tahtonut herättää rankkasateisena yönä nukkuvan Luojan, ja kysyi jälleen: "Voi, minne menenkään?"
Niin sanoen Kadambini jätti ystävättärensä, joka vaipui tainnoksiin pimeässä huoneessaan, ja lähti maailmalle etsimään olopaikkaansa.
V
On vaikea sanoa, kuinka Kadambini pääsi Ranihatiin. Aluksi hän ei näyttäytynyt kenellekään, vaan vietti koko päivän erään temppelin raunioissa, nähden polttavaa nälkää. Sateisena, pimeänä iltapäivänä, ihmisten kyyhöttäessä asunnoissaan uhkaavaa rajusäätä peläten, Kadambini lähti liikkeelle. Hänen sydämensä vapisi hänen saapuessaan appensa taloon, ja kun hän astui sisään, verhoten kasvonsa tiheällä harsolla, ei kukaan ovenvartijoista häntä estänyt. He näet luulivat häntä palvelijaksi. Sade virtasi taukoamatta, ja tuuli ulvoi.