Talon emäntä, Saradasankarin vaimo, pelasi parhaillaan korttia leskeytyneen sisarensa kanssa. Keittiössä oli palvelijatar, makuukammiossa lepäsi sairas lapsi. Kadambini astui huoneeseen kenenkään huomaamatta. En tiedä, miksi hän oli tullut appensa taloon. Hän ei tietänyt sitä itsekään, hänestä vain tuntui siltä, että hän halusi nähdä jälleen lapsensa. Hänellä ei ollut aavistustakaan, minne täältä lähtisi ja mitä tekisi.
Valaistussa huoneessa hän näki lapsen nukkumassa, kätöset nyrkkiin puserrettuina, ruumis kuumeen kalvamana. Kunpa hän vain saisi painaa tuon pienen kiusatun povellensa! Sitten hän johtui kohta ajattelemaan: "Minä en ole olemassa. Kukapa sen näkisi? Hänen äitinsä pitää seurasta, pitää jaarittelusta ja korttipelistä. Koko sen ajan, jona lapsi oli jätetty minun huostaani, hän itse oli ihan huoleton eikä välittänyt hänestä vähääkään. Kuka hoitaa lasta nyt niinkuin minä sitä hoidin?"
Lapsi käänsi kylkeä ja huudahti unenhorroksessa: "Täti, anna minulle vettä!" Lemmikki ei ollut vielä unohtanut tätiänsä! Kadambini kaatoi nopeasti lasiin vettä, otti lapsen syliinsä ja antoi sille juotavaa.
Vielä nukkuessaan lapsi ei pitänyt ollenkaan eriskummallisena asiana, että tuttu käsi tarjosi hänelle vettä. Mutta kun Kadambini oli sammuttanut pienokaisen polttavan janon, suudellut sitä ja alkanut jälleen uneen tuutia, niin se heräsi ja syleili häntä. "Oletko sinä kuollut, täti?" kysyi lapsi.
"Olen, kultaseni."
"Ja olet tullut takaisin? Älä enää kuole."
Ennenkuin hän ehti vastata, tapahtui onnettomuus. Eräs palvelijattarista kantoi sisään sago-kulhoa, pudotti sen käsistään ja syöksyi permantoon. Melun kuullessaan hänen emäntänsä jätti kortit ja tuli huoneeseen. Hän seisoi siinä kuin puupatsas kykenemättä pakenemaan enempää kuin puhumaankaan. Tuon kaiken nähdessään lapsikin kauhistui ja parahti itkemään: "Mene pois, täti, mene pois!"
Nyt Kadambini vihdoin ymmärsi, ettei ollut kuollut. Vanha huone, vanhat esineet, sama pienokainen, sama rakkaus, kaikki muuttui jälleen eläväksi, entiselleen. Ystävättärensä talossa hän oli tuntenut, että hänen lapsuutensa leikkikumppani oli kuollut. Lapsensa huoneessa hän tiesi, ettei poikasen "täti" ollut suinkaan kuollut. Hän virkkoi tuskaisin äänin: "Sisar, miksi minua pelkäät? Näethän, että olen ihan entiseni."
Hänen kälynsä ei voinut sietää enempää, vaan vaipui tainnoksiin. Itse Saradasankar tuli hänkin zenanaan. Hän lausui kätensä ristiin laskien: "Teetkö oikein? Satis on ainoa poikani. Miksi näyttäydyt hänelle? Emmekö me ole sukulaisiasi? Sinun mentyäsi hän on riutunut riutumistaan; hän huutaa yöt päivät: 'Täti! Täti!' Sinä olet lähtenyt maailmasta; murra nuo sinua maailmaan sitovan lemmen kahleet. Me suoritamme kuolinmenot kaikella kunnialla."
Kadambini ei voinut sietää enempää. Hän virkkoi: "Enhän minä ole kuollut, minä en ole kuollut. Kuinka saankaan teidät vakuutetuiksi siitä, etten ole kuollut? Minä elän, elän!" Hän nosti lattiasta pronssiastian ja iski sillä otsaansa. Veri virtasi hänen silmäkulmastansa. "Näettekö!" huudahti hän. "Minä elän." — Saradasankar seisoi siinä kuin kuvapatsas, lapsi kirkui peloissaan, ja molemmat pyörtyneet naiset lepäsivät liikahtamatta.