Hän toi mukanansa koko joukon suosituskirjeitä huomattavilta englantilaisilta saavuttaen niiden nojalla jonkinlaista tunnustusta Intian englantilaisten seurapiirissä. Hän nautti vaimoineen toisinaan englantilaisten vieraanvaraisuutta, kun näet heidät kutsuttiin teetä juomaan, päivällisille, urheilunäytäntöihin ja muihin huveihin. Sellainen menestys hänet kerrassaan päihdytti ja alkoi vaikuttaa kutkuttavasti hänen koko olemukseensa.
Niinä aikoina avattiin liikenteelle uusi rautatielinja, ja kuvernööri kutsui ensimmäiselle matkalle useita kaupungin asukkaita, ylväitä viranomaisten suosion nauttijoita, muiden muassa Pramathanathin. Paluumatkalla englantilainen poliisimies karkoitti erittäin töykeästi muutamia intialaisia herroja eräästä vaunusta, jossa eurooppalaisiin vaatteisiinsa pukeutunut Pramathanathkin oli. Kun hänkin aikoi lähteä, sanoi poliisimies: "Älkää huoliko vaivautua, sir. Jääkää paikallenne, olkaa hyvä."
Aluksi Pramathanathista tuntui imartelevalta hänelle siten osoitettu erikoinen kunnioitus. Mutta kun juna sitten lähti eteenpäin, näyttivät laskevan auringon himmeät säteet, jotka valaisivat lännen puolen tummiksi kynnettyjä vainioita, levittävän häpeän punaa koko maahan. Kun hän istui siinä ikkunan pielessä yksin osastossaan, hänestä tuntui siltä, kuin olisivat puiden takaa väikähtäneet näkyviin hänen kotimaansa äidinkasvot alasluotuine katseinensa. Pramathanath istui siinä haaveisiinsa vaipuneena, kuumat kyynelet vierivät hänen poskillensa, ja sydän oli harmista pakahtua.
Nyt hänen mieleensä johtui kertomus aasista, joka kuljetti rattaille sijoitettua palvontakuvaa pitkin katuja. Vastaantulijat kumarsivat syvään ja koskettivat otsallansa pölyistä maata. Tuhma aasi luulotteli kaiken tuon kunnioituksen tulevan hänen itsensä osaksi. "Ainoa seikka, joka erottaa minut aasista", virkkoi Pramathanath itsekseen, "on tämä: minä ymmärrän nyt, ettei osakseni tullut kunnioitus koske minua, vaan kuormaa selässäni".
Kotiin tultuansa Pramathanath kutsui koolle talon kaikki lapset, sytytti ison rovion ja heitti siihen eurooppalaiset vaatekappaleensa toisen toisensa jälkeen. Lapset karkelivat rovion ympärillä, ja mitä korkeampina liekit loimusivat, sitä suurempi oli heidän riemunsa. Sitten Pramathanath luopui Intian englantilaisten luona nauttimastansa teestä ja välipaloista ja istui talossaan kuin linnassansa hänen häpeällisellä tavalla kohdeltujen ystäviensä kierrellessä edelleenkin englantilaisten ovilla ja taivutellessa turbaaneihin kiedottua päätänsä niinkuin aina ennenkin.
Oli kohtalon ivaa, että Nabendu Sekhar parka joutui naimaan tämän perheen toisen tyttären. Hänen kälynsä olivat hyvin kasvatetut ja kauniit. Nabendu arveli tehneensä hyvän kaupan. Mutta samalla hän viipymättä koki selvittää vaimonsa omaisille, että heitäkin oli suosinut harvinainen onni. Ikäänkuin huomaamattansa hän toisinaan ojensi kälyillensä kirjeitä, jotka hänen isävainajansa oli eläessään saanut eurooppalaisilta. Mutta kun nuorten naisten kirsikanpunaiset huulet ivallisesti hymyilivät ja kiiltävän tikarin kärki pisti esiin punaisesta samettitupestansa, niin onneton mies oivalsi mielettömyytensä ja katui sitä.
Labanjalekha, sisarista vanhin, oli toisia kauniimpi ja kekseliäämpi. Eräänä otollisena päivänä hän asetti Nabendun makuuhuoneen uunin reunalle tulipunaiseksi sivelemänsä englantilaisen saapasparin ja nouti kukkia, santelitahdasta, suitsutteita ja pari kynttilää, jotka sijoitti asiaankuuluvien juhlamenojen mukaisesti niiden eteen palamaan. Nabendun tultua kälykullat asettuivat hänen viereensä, toinen toiselle puolelle, ja virkkoivat ivallisen juhlallisesti: "Kumarra jumaliasi, ja olkoon heidän siunauksensa sinulle menestykseksi."
Kolmas sisar, Kiranlekha, kulutti useita päiviä kirjaillessaan punaisella silkillä hartiahuiviin sata kaikkein tavallisinta englantilaista nimeä, Jones, Smith, Brown, Thomson y.m.s. Saatuaan työnsä valmiiksi hän erittäin juhlallisesti ojensi tämän namavalin Nabendulle. [Namavali on huivi, joka on painettu täyteen hindulaisten jumalien nimiä ja jota hurskaat hindulaiset käyttävät hartausharjoituksissaan.]
Neljäs, Sasankalekha, joka oli vielä pieni eikä niinmuodoin oikeastaan tullut kysymykseen, virkkoi: "Minä teen sinulle helminauhan, veikko, jotta voit rukoillessasi lausua jumaliesi — sahibien — nimiä." Toiset sisaret toruivat ja sanoivat: "Etkö lähde tiehesi, sinä vintiö."
Nabendu Sekharin tunteet häilyivät häpeän ja harmin välimailla. Hänen oli kumminkin mahdoton luopua kälyjensä seurasta, varsinkin kun vanhin oli erittäin kaunis. Hän oli yhtä hunajainen kuin sapekaskin, ja Nabendu sai maistaa hänen makeuttansa ja karvauttansa samalla kertaa. Perhonen räpyttelee sokean kiihkon valtaamana kärventynein siivin houkuttelevan kirkkauden vaiheilla kykenemättä loittonemaan.