Oven ulkopuolelle jääden Harihar huusi äänekkäästi: "Hemanta, aja heti paikalla vaimosi pois talosta!"
Hemanta silmäili vaimoansa keksimättä hänen kasvoistansa vähintäkään hämmästyksen ilmettä. Hän vain kätki kasvonsa käsiinsä ja toivoi niin hartaasti kuin suinkin voi muuttuvansa olemattomaksi. Saman papijan sävelet virtasivat yhä vieläkin huoneeseen kevättuulosen keralla, mutta kukaan ei sitä kuullut. Loppumattomat ovat maan kauneudet — mutta helposti, ylen helposti rikkoutuvat kaikki maiset muodot.
II
Ulkoa palattuansa Hemanta kysyi vaimoltansa: "Onko se totta?"
"On", vastasi Kusum.
"Miksi et ole sitä minulle sanonut jo aikoja sitten?"
"Minä olen useita kertoja yrittänyt, mutta en ole milloinkaan voinut.
Minä olen kurja nainen."
Kusum kertoi hänelle tarinansa vakavasti, värähtämättömin äänin. Hän ikäänkuin asteli avojaloin halki tulenliekkien, hitain, mutta horjumattomin askelin, ja kukaan ei tietänyt, kuinka sanomattomasti hän kärsi. Kuunneltuaan loppuun asti Hemanta nousi ja lähti ulos.
Kusum ajatteli, että hänen miehensä oli lähtenyt ikiajoiksi. Se tuntui hänestä yhtä luonnolliselta kuin mikä hyvänsä jokapäiväisen elämän tapahtuma — siinä määrin hänen mielensä oli tylsynyt ja turtunut muutaman viimeksikuluneen tuokion aikana. Hänessä eli se ainoa tunto, että maailma ja rakkaus olivat tyhjää lumetta ja luulottelua alusta loppuun asti. Hänen miehensä menneinä aikoina esittämät lemmenvakuutuksetkin saivat mieleen muistuneina vain kuivan, kovan, ilottoman hymyn kohoamaan hänen huulillensa, kuin terävä julma veitsi, joka oli leikannut hänen sydäntänsä. Hän kenties ajatteli, että siinä oli se rakkaus, joka oli näyttänyt täyttävän koko elämän, joka oli tuonut mukanansa niin paljon hellyyttä ja syvää tunnetta, joka oli tehnyt kaikkein lyhimmänkin eron niin sanomattoman tuskalliseksi ja yhtymisen tuokion ylen suloiseksi, joka näytti rajattoman avaralta ja ikuisesti kestävältä, jonka taukoamista ei voinut ajatella tulevien jälleensyntymienkään voivan aiheuttaa! Niinkö heikoilla perustuksilla se lepäsikin! Niin pian kuin pappeus siihen koskettaa, tämä "ikuinen" rakkaus murenee kouralliseksi tomua! Aivan äsken Hemanta oli vielä hänelle kuiskannut: "Millainen ihana yö!" Sama yö jatkui yhä, sama papija visersi vieläkin, sama kevättuulonen leyhyi yhä huoneeseen vuoteen uudinta häilyttäen, sama kuutamo lepäsi vielä vuoteella avoimen ikkunan luona uinuen siinä kuin hilpeän leikin uuvuttama kaunotar. Kaikki tuo oli valhetta! Rakkaus oli teeskennellyt vieläkin uskottomammin kuin hän itse!