»Onko Pareš Babu asiaan suostunut?»
»Tässä on hänen kirjeensä», sanoi Binoi ojentaen Goralle kirjeen, jonka viimeksimainittu luki huolellisesti kahteen kertaan. Kirjeen loppuosa kuului näin:
»En aio käydä pohtimaan kysymystä, onko se minulle itselleni hyväksi vai pahaksi, enpä huoli kysyä, onko vai eikö ole luultavaa, että siitä koituu ikävyyttä teille kummallekin. Te molemmat tiedätte, mikä on minun uskoni, mitkä mielipiteeni ja mikä yhteisöni, tiedätte, myös, millaista opetusta Lolita on nauttinut lapsuudestaan saakka ja millaisissa sosiaalisissa olosuhteissa hän on kasvanut. Te olette valinneet tienne hyvin harkittuanne kaikkia näitä seikkoja, ja minulla ei ole mitään lisättävää. Mutta älkää luulko minun luovuttavan kädestäni tapahtumien peräsintä ajattelemattomasti tai siitä syystä, etten voi päästä mihinkään päätökseen. Olen harkinnut asiaa parhaan kykyni mukaan, ja koska kunnioitan teitä syvästi, olen tullut käsittämään ainakin sen, ettei uskonnon kannalta mikään estä teitä solmimasta liittoa. Niin ollen ette ole velvolliset ottamaan huomioon estettä, jonka kohottaa ainoastaan yhteiskunta. Tässä yhteydessä voin sanoa teille yhden ainoan asian: jos tahdotte vapautua yhteisöjenne rajoituksista, niin teidän tulee tehdä itsenne kaikkea yhteisöä suuremmaksi. Teidän rakkautenne ja teidän yhtynyt elämänne ei saa merkitä ainoastaan jonkin hajoittavan voiman ilmaantumista, vaan niiden tulee samalla osoittaa luovaa voimaa ja vakavuutta. Ei riitä, että ilmaisette äkillistä uhkarohkeutta; teidän tulee myöhemmin osoittaa jokapäiväistä sankaruutta suorittaessanne yhtyneen elämänne tehtäviä — koska muuten vain kehnonnutte. Yhteiskunta ei enää kohota teitä ulkokohtaisesti tavanomaisen elämän tasoon, ja ellette omin voimin tule tavallisia ihmisiä voimakkaammiksi, jäätte vain heistä jälkeen. Teidän tulevaiset kohtalonne herättävät minussa paljon pelkoa, mutta minulla ei ole oikeutta näiden pelontunteitteni vuoksi olla esteenänne, koska ne, joilla on uskallusta ratkaista omassa elämässään uusia elämän ongelmia, ovat juuri niitä, jotka kohottavat yhteiskunnan suuruuteen. Ne, jotka vain elävät säännönmukaisesti, eivät yhteiskuntaa edistä, vaan jatkavat sen olemassaoloa. Senvuoksi en tahdokaan sulkea teidän tietänne omalla pelollani ja arkuudellani. Noudattakaa sitä, minkä tunnette oikeaksi, tulipa eteenne millaisia esteitä tahansa, ja Jumala teitä auttakoon. Jumala ei missään tapauksessa kahlehdi omia luomuksiansa, vaan herättää heitä alinomaisen muuttumisen nojalla yhä uuteen elämään. Te olette lähteneet kulkemaan tuota vaikeata tietä, ikäänkuin tuon herättämisen sanansaattajina, sytyttäen elämänne kuin tuohukset. Hän, joka on maailman johtaja, on osoittava teille suunnan. En voi missään tapauksessa kehoittaa teitä aina noudattamaan sitä polkua, jonka olen itse valinnut. Kerran, teidän iällänne, minäkin irroitin venheeni rantalaiturista ja lähdin lipumaan kohti myrskyä tahtomatta kuunnella kenenkään varoituksia. En ole sitä milloinkaan katunut, ja jos minulla olisikin ollut syytä katua, niin entä sitten? Ihminen erehtyy, pettyy, kohtaa murheita, mutta ei voi milloinkaan jäädä paikoilleen; hän uhraa elämänsä sen puolesta, minkä uskoo velvollisuudekseen. Niin säilyvät yhteiskunnan pyhät vedet puhtaina, kun niitä kuljettaa alinomaa eteenpäin pysähtymätön vuo. Se merkitsee, että toisinaan virran rannat sortuvat ja joutuvat kärsimään tuhoa, mutta jos senvuoksi lakkaamatta yritettäisiin padota virtaa, niin seurauksena olisi vain tyrehtyminen ja kuolema. Tämän tiedän varmasti, ja senvuoksi voin uskoa teidät molemmat sen Voiman haltuun, joka vastustamattomasti vetää teitä yhteiskunnan sääntöjen ulkopuolelle, pois levosta ja mukavuudesta, ja syvin hartaudentunnoin kumartaen rukoilla tuota voimaa korvaamaan teille elämässänne kaiken sen panettelun ja solvauksen, jota voitte joutua kärsimään, sekä sen, että joudutte erotetuiksi rakkaistanne. Hän itse on kutsunut teidät tälle vaikealle tielle, ja Hän on ohjaava teidät oikeaan.»
»Samoinkuin Pareš Babu on antanut suostumuksensa omalta kannaltansa», virkkoi Binoi. Goran luettua kirjeen ja vaieten asiaa harkittua, »samoin on sinunkin annettava suostumuksesi omalta kannaltasi».
»Pareš Babu voi siihen suostua», huomautti Gora, »koska hän itse on siinä virrassa, joka murtaa rantoja. Minä en voi suostua, koska sen virran, jossa me olemme, tulee suojella rantoja tuhoutumasta. Tällä meidän rannallamme on mahdoton sanoa, millaisia valtavia menneisyyden muistomerkkejä siinä on sijainnut, mutta me jatkamme työtä noudattaen luonnon lakeja. Te voitte solvata meitä tai tehdä meille mitä hyvänsä, koska me rakennamme rantamme kivestä, mutta tällä pyhällä rantamalla, johon vuosi toisensa jälkeen on kerännyt uutta liejua, me emme aio sallia viljelijäjoukon liikkuvan auroinensa. Jos se on meille vahingoksi, niin olkoon! Tämä paikka on meille asunto- eikä kyntömaa. Ja jos teidän viljelyskuntanne alkaa soimata meitä käyttämiemme kovien kivien vuoksi, niin me emme suinkaan tunne mitään syvää häpeätä!»
»Lyhyesti sanoen: sinä siis et suostu minun avioliittooni?» huudahti
Binoi.
»En suinkaan, en milloinkaan!» vastasi Gora.
»Ja —», aloitti Binoi, mutta Gora keskeytti: »Ja minä en halua enää olla kanssasi missään tekemisissä.»
»Entäpä jos olisin ollut eräs sinun muhamettilaisia ystäviäsi?» kysyi
Binoi.
»Silloin olisi asia ollut toinen», sanoi Gora. »Kun puusta on murtunut oksa, ei puu voi enää milloinkaan omaksua sitä olemukseensa — mutta se voi suoda suojaa kiipijäkasville, joka liittyy siihen ulkokohtaisesti, ja vaikka myrsky tempaa kiipijän irti, se voidaan jälleen kerätä puun rungon ympärille. Kun sinä lähdet ajelehtimaan, ei meillä ole muuta neuvoa kuin erota sinusta ehdottomasti. Siitä syystä yhteiskunnassa vallitsevat ankarat säännöt ja kiellot.»