»Abinaško ei suostuisi!» huudahti Mohim. »Hän ei ole sinun Binoisi kaltainen. Ei, sano mitä tahansa, mutta helppo on havaita, että Abinaš on sinun puoluelaistesi joukossa ainoa sinuun todella hartaasti kiintynyt. Kuullessaan ehdotettavan, että hän tulisi perheemme jäseneksi, hän ihan ilosta hypähteli. Hän sanoi: 'Millainen oiva onni, millainen kunnia minulle!' Kun aloin puhua hänelle myötäjäisten suuruudesta, hän tukki korvansa käsillään ja huudahti: 'Suokaa anteeksi, mutta minä pyydän teitä olemaan mitään virkkamatta koko asiasta!' Minä sanoin: 'Hyvä, minä keskustelen asiasta isänne kanssa.' Niin lähdin isää tapaamaan. Mutta pojan ja isän välillä näytti olevan melkoista eroa. Ensinmainittu ei yrittänyt ollenkaan tukkia korviansa, kun rahakysymys sukelsi esiin, vaan alkoi itse puhua niin voimallisesti, että olisin itse mielelläni varjellut kuuloelintäni käsilläni, elleivät ne olisi olleet kuin halvautuneet. Huomasin vielä, että poika osoitti kaikissa sellaisissa asioissa isälleen mitä suurinta kunnioitusta — ikäänkuin hänen isänsä olisi tärkein armon lähde — joten huomasin hyödyttömäksi yrittää käytellä häntä välittäjänä. Ellemme muuta rahaksi muutamia valtionarvopapereita, emme voi saattaa asiaa suotuisaan päätökseen. Mutta olipa miten tahansa, sinun täytyy hieman rohkaista Abinašia. Kunhan sanot pari sanaa —»
»Niin en saa myötäjäisten määrää hitustakaan pienemmäksi», keskeytti
Gora.
»Sen tiedän», myönsi Mohim. »Kun isään kohdistuva kunnioitus tuottaa hyötyäkin, sitä on vaikea hillitä!»
»Onko asia lopullisesti päätetty?» kysyi Gora
»On», vastasi Mohim.
»Onko päivä varmasti määrätty?»
»Epäilemättä», virkkoi Mohim. »Täysikuun päivä magh-kuussa. Eikä siihen enää pitkä olekaan. Pojan isä sanoo, ettei kannata hankkia timantteja ja jalokiviä, mutta haluaa painavia jalometallikoruja. Niinpä minun täytyykin käydä kysymässä kultasepältä, kuinka voi sopivimmin lisätä kullan painoa lisäämättä sen hintaa.»
»Mutta mitä hyötyä on sellaisesta kiirehtimisestä?» kysyi Gora. »Eihän
Abinaš ole aikeissa kääntyä brahmoksi, sitä ei tarvitse pelätä.»
»Totta kyllä», vastasi Mohim, »mutta etkö ole huomannut, että isän terveys on viime aikoina kovin huonontunut. Mitä enemmän lääkärit väittävät vastaan, sitä ankarampia sääntöjä hän alkaa noudattaa. Nyttemmin se sannjasi, jonka hän on ottanut läheiseksi neuvojakseen, on saanut hänet kylpemään kolmesti päivässä ja on sitäpaitsi määrännyt hänelle henkisen keskityksen harjoituksia, jotka ovat kääntää hänet nurin. Olisi suuri onni, jos Sošin häät voitaisiin viettää isäukon vielä eläessä — minulla ei ole suurtakaan valittamisen syytä, jos voin suoriutua asiasta, ennenkuin kaikki isäni eläkkeen säästöt joutuvat Oškarananda Svamin kynsiin. Minä huomautin hänelle asiasta eilen, mutta huomaan hyvin, ettei se ole mikään helppo juttu. Luulen, että minun on ruokittava tuota kirottua sannjasia kunnollisesti muutamia päiviä ja käytettävä häntä hyväkseni. Voit varmasti uskoa, että ne meistä, jotka ovat perheellisiä miehiä ja kipeimmin kaipaavat rahoja, eivät milloinkaan tule isän säästöjä nauttimaan! Minun pulmanani on se, että toisen miehen isä vaatii minulta armottomasti käteistä ja että oma isäni turvautuu mietiskelyyn ja hengityksensä pidättämiseen heti, kun tulee puheeksi raha-asia. Onko minun hukuttauduttava ja sidottava yhdentoista vuoden ikäinen tyttäreni kaulaani?»