»Niiden maiden pyhiin kuviin», vastasi Gora, »ei liittynyt niinkään uskonnollisuuden kuin kauneuden tuntoa; meidän maassamme sitävastoin mielikuvitus kutoutuu erittäin kiinteästi filosofiaamme ja uskoomme. Meidän Krišnamme ja Radhamme, meidän Šivamme ja Durgaumme eivät ole pelkkiä historiallisen palvonnan esineitä, vaan rotumme ikivanhan filosofian hahmoja.: Siitä syystä meidän Ramaprašadimme ja Tšaitanjadevamme palvonta ilmeni kaikkien noiden kuvien apua edellyttävänä. Ilmeneekö Kreikan tai Rooman historiassa missään kohden sellaista äärimmäistä uskonnollisen tunteen hartautta?»

»Ettekö tahdo myöntää, että aikojen vaihtuessa uskonto ja yhteiskuntakin muuttuvat?» kysyi Sutšarita.

»Miksi en tahtoisi?» huudahti Gora. »Mutta sellaiset muutokset eivät saa olla ylen mielettömiä — lapsi kasvaa vähitellen mieheksi, mutta mies ei muutu äkkiä kissaksi tai koiraksi. Minä tahdon Intiassa tapahtuvien muutosten olevan Intian kehityksen mukaisia, sillä jos alamme yht’äkkiä noudattaa Englannin historian latua, niin kaikki muodostuu epäonnistumaksi alusta loppuun saakka. Minä uhraan elämäni osoittaakseni teille kaikille, että maamme voima ja suuruus on säilynyt maassamme itsessään. Ettekö voi sitä ymmärtää?»

»Epäilemättä, ymmärrän kaikki varsin hyvin,» vastasi Sutšarita, »mutta kaikki nämä aatteet ovat minulle niin uusia, etten ole niitä koskaan ajatellut, ennenkuin ne teiltä kuulin. Minun laitani on aivan samoin kuin sen, joka tarvitsee aikaa sopeutuakseen uuteen ympäristöönsä. Minulta luultavasti puuttuu oleellistamiskykyä, koska olen nainen.»

»Eipä suinkaan!» huudahti Gora. »Minä tunnen useita miehiä, joiden kanssa olen varsin uutterasti näitä asioita pohtinut ja jotka otaksuvat täysin käsittäneensä nämä aatteet, mutta voin vakuuttaa teille, ettei yksikään heistä ole kyennyt näkemään, mitä te olette nähnyt. Jo ensimmäisen kerran teidät kohdatessani huomasin, että teissä on harvinaisen terävä oivallus, ja siitä syystä olen käynyt usein luonanne, ja keskustellut kanssanne arkailematta. En ole ollenkaan epäröinyt ilmaistessani teille kaikkia elämäni toiveita.»

»Joudun ihan hämilleni, kun noin puhutte», virkkoi Sutšarita, »koska en voi käsittää, mitä minusta toivotte, mitä voin antaa, mikä työ tulee olemaan toimitettavanani ja kuinka kykenen ilmaisemaan niitä tuntoja, jotka ylen nopeasti keräytyvät mieleeni. Pelkään vain, että vielä havaitsette erehtyneenne siinä määrin minuun luottaessanne.»

»Erehtymisestä ei voi olla puhettakaan», jyrisi Goran ukkosääni. »Minä osoitan teille, kuinka suunnaton voima teissä piilee. Teidän ei tarvitse olla peloissanne, teidän arvollisuutenne todistamisen taakka on siirtynyt minun kannettavakseni — teidän asiananne on vain luottaa minuun!»

Sutšarita ei vastannut tuohon mitään, mutta hänen vaikenemisestaankin kävi ilmi, että hän oli valmis täydellisesti Goraan luottamaan. Gorakin oli vaiti, ja huoneessa vallitsi pitkän ajan täysi hiljaisuus. Ulkoa kadulta kuului kulkukauppiaan huuto, ja hänen kaupaksi tarjoamiensa metalliastioiden helinä häipyi vähitellen kuulumattomiin hänen kulkiessaan talon ohitse.

Päätettyään aamuhartautensa Harimohini oli menossa keittiöön ollenkaan arvaamatta ketään olevan Sutšaritan huoneessa, josta ei mitään ääntä kuulunut. Mutta kun hän sitten ohikulkiessaan katsahti sisään ja näki Sutšaritan ja Goran siellä istuvan, kuten näytti, sanaakaan vaihtamatta, hän tunsi itsensä äkkiä kuin salaman iskemäksi, niin ankara oli hänen suuttumuksensa. Hän hillitsi sentään itsensä niin hyvin kuin voi, pysähtyi ovelle ja huusi: »Radharani!»!

Sutšaritan noustua ja tultua hänen luoksensa hän sanoi lempeästi: »Tänään on minun kuukausipaastoni päivä, ja minä en tunne voivani hyvin. Menehän keittiöön sytyttämään tulta, minä istun sillä aikaa hieman Gourmohan Babun seurassa.»