»Eihän hän ole yksinään niin kauan kuin sinä, hänen oma sukulaisensa, olet olemassa», virkkoi Pareš Babu.
»Juuri siitä aioin tulla tänä iltana kanssasi keskustelemaan!» huudahti Sutšarita. »Täti on jo päättänyt lähteä tästä talosta, ja minä ajattelin, että olisi kovin vaikea sallia hänen poistua yksin. Aioin kysyä neuvoa sinulta ja teen aivan niinkuin kehoitat.»
»Tiedäthän sen poikkikadun, joka kulkee talomme vieritse?» virkkoi Pareš Babu. »Sinun talosi on kolmas järjestyksessä. Voit sen nähdä kattotasanteeltamme. Jos asut siellä, et suinkaan tunne oloasi orvoksi, sillä voimme nähdä sinut yhtä usein kuin samassa talossa asuessasi.»
Sutšarita tunsi sanomattoman painon vierähtävän mielestään, sillä se ajatus, että oli lähdettävä pois Pareš Babun luota, oli hänestä sietämätön, vaikka oli alkanut selvästi tuntea, että velvollisuus pakottaisi hänet piankin niin tekemään.
Sydän niin tulvillaan, ettei ollut sijaa sanoille, Sutšarita istui Pareš Babun vieressä, joka hänkin oli vaipunut mietteisiinsä. Sutšarita oli hänen oppilaansa, hänen tyttärensä, hänen ystävänsä. Hän oli muuttunut Pareš Babun oman elämän osaksi. Ilman häntä tuntui Jumalan palveleminenkin puutteelliselta. Niinä päivinä, joina Sutšarita oli hartaushetkien aikana hänen seurassaan, hänestä tuntui, kuin koko hartaus olisi muuttunut hedelmällisemmäksi, ja kun hänen hellä kiintymyksensä pyrki kohottamaan tytön ajatuksia Jumalan puoleen, hänen oma elämänsäkin tuntui ylenevän.
Kukaan muu ei ollut milloinkaan tullut hänen luoksensa niin hartain ja vilpittömän nöyrin mielin kuin Sutšarita. Niinkuin kukka kääntyy kohti taivasta, niin Sutšaritan koko olemus kääntyi kohti häntä ja puhkesi kukkaan. Sellainen harras kiintymys herättää välttämättä vastaavaa tunnetta ja saa täyden sydämen karistelemaan lahjojansa niinkuin sadepilvi.
Mikäpä voikaan olla ihanampaa kuin voida siten joka päivä antaa parastansa ja tosintansa toiselle, jonka sielu oli avoin ottamaan vastaan? Sutšarita oli suonut sellaisen tilaisuuden Pareš Babulle, ja siitä syystä heidän suhteensa oli harvinaisen harras.
Nyt oli tullut heidän ulkonaisen eroamisensa aika. Puu-vanhus oli kypsyttänyt hedelmän omalla elämänmehullansa, ja nyt sen tuli sallia hedelmän vapaasti pudota. Pareš Babu tarjosi sydämensä salaisen tuskan uhriksi sydämessään asuvalle valtiaalle.
Joitakin aikoja sitten hän oli havainnut, että Sutšarita oli saanut kutsun alkaa elää omaa elämäänsä. Hän tiesi Sutšaritan hyvin varustautuneen vaellusmatkallensa, ja niine varusteineen tytön oli nyt lähdettävä kulkemaan elämän valtatietä voittaakseen itselleen uutta kokemusta sen iloista ja suruista, kestettävistä kärsimyksistä ja suoritettavista ponnistuksista.
Lähde, lapsukaiseni, sanoi hän sydämessään. Minun opastukseni tai valvova huolenpitonikaan ei voi jäädä alinomaiseksi sinun vaiheillesi. Jumala vapauttaa sinut minusta ja kuljettaa sinut kaikenlaisten kohtaloiden läpi päin lopullista tarkoitustasi, — löytäköön elämäsi täyttymyksensä Hänestä. Niin hän tarjosi Jumalalle kuin pyhänä uhrilahjana Sutšaritan, jota oli lapsuudesta saakka vaalinut runsaalla rakkaudellansa.