»Kuulehan, Radharani, minä en ole mikään lapsi», aloitti Harimohini Sutšaritan istuuduttua. »Minut on kasvatettu lapsuudestani saakka siinä, mitä te nimitätte hindu-uskonnoksi, ja minä olen kuullut hyvän joukon sitä koskevia mielipiteitä. Sinä et tiedä mitään kaikesta siitä, ja niinmuodoin Gourmohan vain pettää sinua nimittäessään itseään guruksesi. Minä olen toisinaan kuunnellut hänen puheitaan, ja hänen lausumansa eivät vähimmässäkään määrässä soinnu perinnäisiin katsantokantoihin — hän keksii jonkinlaiset omat pyhät kirjat. Huomaan sen varsin helposti, sillä onhan minulla oma guruni. Minä neuvon sinua, Radharani, pysyttelemään loitolla kaikista sellaisista asioista. Kun tulee aika, niin minun guruni ottaa sinut opastaakseen ja opettaa sinulle oikeat pyhät lauseet; hänessä ei ole minkäänlaista vilppiä. Sinun ei tarvitse pelätä, minä toimitan sinut varmasti hindulaiseen yhteiskuntaan, olitpa elänyt brahmoperheessä tai et! Kukapa saisikaan siitä milloinkaan kuulla? Sinä tosin olet ehtinyt melkoiseen ikään — mutta onhan paljonkin tyttöjä, jotka ovat ikäänsä kehittyneemmät, ja kukapa pyrkiikään virallisia papereitasi tutkimaan? Kunhan sinulla on rahoja, niin kaikki on järjestettävissä! Minkäänlaista estettä ei ole olemassa! Olenhan nähnyt omin silmin, kuinka eräs alhaiseen kastiin kuuluva poika on päässyt korkean kastin jäseneksi käyttelemällä apunaan hieman rahaa. Minä liitän sinut niin hyvään bramaaniperheeseen, ettei kukaan uskalla virkkaa sanaakaan. Ovathan he hindulaisen yhteisön johtajia. Sinun ei siis kannata tuhlata paljon kyyneliä ja aneluita tuohon guru-pahaseesi.»
Harimohinin aloitellessa laajaa esitystänsä Sutšarita kadotti kaiken ruokahalunsa, ja hänestä tuntui, kuin hän ei olisi saanut palastakaan niellyksi. Ankarin ponnistuksin hänen kuitenkin onnistui jotakin syödä, koska hyvin tiesi toisin menetellessään saavansa sellaisen läksytyksen, että mieli olisi käynyt sitäkin apeammaksi.
Huomatessaan, ettei saanut mitään varsinaista vastausta, Harimohini ajatteli: »En voi ymmärtää tuollaisia ihmisiä! Toisaalta hän huutaa itsensä käheäksi sanoen tahtovansa päästä hinduksi, mutta kun sitten ilmaantuu tällainen tilaisuus, niin ei tahdo kuulla puhuttavankaan. Ei ole tarpeen tarjota minkäänlaista katumusta, ja mitään selityksiä ei vaadita, on vain kerättävä muutamia rupioita, ja yhteiskunta suostuu helposti asiaan, mutta jos hän jo nyt osoittaa haluttomuutta, niin kuinka hän voisikaan väittää olevansa hindu?» Harimohini oli aivan kerkeästi päätellyt, että Gora oli petturi, ja arvaillessaan sellaisen suunnattoman petoksen syitä hän oli johtunut päättelemään, että asian ytimenä oli Sutšaritan kauneus ja hänen varakkuutensa. Mitä pikemmin hän voisi pelastaa tytön kaikkine arvopapereineen ja siirtää hänet turvalliseen appelaan, sitä parempi kaikille asianosaisille. Mutta asia ei ollut toteutettavissa, ellei tytön mieltä saatu hieman taipuisammaksi, ja siinä tarkoituksessa hän alkoi puhua hänelle alinomaa appelasta. Hän kertoi kaikenlaisia esimerkkejä, jotka osoittivat perhekunnan tavatonta vaikutusvaltaa, ja kertoi, millaisia melkein uskomattomia asioita he olivat kyenneet yhteisönsä keskuudessa suorittamaan. Hän kertoi, kuinka he olivat vainonneet useita aivan viattomia henkilöitä, jotka olivat uskaltaneet heitä vastustaa, ja kuinka moni sellainen, joka oli syönyt muhamettilaisten keittämiä lintuja, oli voinut hymyilevin kasvoin kulkea hinduyhteiskunnan tietä. Tehdäkseen asian sitäkin uskottavammaksi hän kertoi kaikki juurta jaksain mainiten nimet ja paikat.
Bordašundari ei ollut milloinkaan salannut Sutšaritalta toivomustaan, ettei viimeksimainittu kävisi usein heidän luonansa, sillä hän tavallaan aina ylpeili siitä, mitä nimitti vilpittömyydekseen. Joka kerta, kun hänellä oli tilaisuus vuolain sanoin soimata jotakuta henkilöä, hän muisti vedota tuohon hyveeseensä. Senvuoksi hän selitti varsin helppotajuisesti, ettei Sutšaritan tarvinnut odottaa mitään erikoisen säädyllistä kohtelua hänen luonansa, ja Sutšarita käsitti varsin hyvin, että jos kävisi talossa liian usein, niin Pareš Babun rauhallinen olo melkoisesti häiriytyisi. Niinpä Sutšarita ei sinne lähtenytkään, ellei ollut jotakin erikoista asiaa, ja Pareš Babu tapasi käydä joka päivä pari kolme kertaa hänen luonansa.
Ahdistavien töiden ja erinäisten muiden seikkojen vuoksi Pareš Babu ei ollut voinut käydä talossa niinkuin tavallisesti, ja Sutšarita oli eräänlaisesta levottomuudesta ja epäröinnistä huolimatta odottanut häntä tulevaksi joka päivä. Hän tiesi varmasti, ettei heidän välillään vallitseva harras suhde, josta kummankin hyvinvointi riippui, voinut milloinkaan murtua, mutta sittenkin oli olemassa pari sellaista sidettä, jotka vetivät häntä ulospäin, aiheuttivat hänelle melkoista tuskaa eivätkä päästäneet häntä rauhaan. Toisaalta oli täällä Harimohini, joka teki hänen elämänsä päivä päivältä sietämättömämmäksi. Niinpä Sutšarita päättikin tänään uhmata Bordašundarin närkästystä ja lähteä Pareš Babun luo. Kolmikerroksinen korkea rakennus loi auringon laskiessa pitkän varjon ja siinä varjossa käyskeli Pareš Babu yksin edestakaisin, pää mietteisiin painuneena.
»Kuinka voit, isä?» kysyi Sutšarita saavuttaessaan Pareš Babun.
Pareš Babu säpsähti siten arvaamatta häiriytyessään mietteissään, pysähtyi hetkiseksi, silmäili Sutšaritaa ja sanoi: »Kiitos, minä voin hyvin, Radha!»
He alkoivat kävellä rinnan, ja Pareš Babu virkkoi: »Lolita menee miehelään maanantaina.»
Sutšarita oli aikonut kysyä, minkätähden Pareš Babu ei ollut neuvotellut hänen kanssaan tai pyytänyt häneltä apua tätä vihkimistä koskevissa asioissa, mutta nyt hän yhtäkkiä säikkyi tuntien, että hänessä itsessään oli jonkinlainen este. Milloin muulloin tahansa hän ei olisi odottanut kutsua.
Pareš Babu otti omasta aloitteestaan puheeksi sen asian, jota Sutšarita oli ajatellut, sanoen: »Minä en voinut kysyä sinun neuvoasi tällä kertaa, Rahda!»