»Toisin sanoen», selitteli Pareš Babu, »sinä tahdot kysyä minulta, minkätähden en nimitä itseäni hinduksi? Jos sitä ajattelet, ei tosiaankaan ole mitään vakavaa syytä siitä estämässä, lukuunottamatta sitä, että hindulais-yhteiskunta itse kieltäytyy minua sellaiseksi tunnustamasta. Toinen syy on siinä, että ne, joiden uskonnolliset käsitykset sointuvat minun käsityksiini, eivät nimitä itseänsä hindulaisiksi.»
»Minä olen sinulle selittänyt», jatkoi Pareš Babu, huomatessaan, ettei Sutšarita aikonut vastata, »ettei kumpikaan noista syistä ole kovin tärkeä; ne ovat vain ulkonaisia, ja ihminen voi tulla toimeen varsin hyvin, vaikka ei tunnustakaan näitä esteitä. Mutta on olemassa vielä eräs erittäin syvä sisäinen syy, nimittäin se, ettei ole olemassa mitään pääsyä hinduyhteiskuntaan. Missään tapauksessa ei ole mitään valtatietä, vaikka saattaakin olla olemassa monia takaportteja. Se yhteiskunta ei ole yhteinen kaikille ihmisille — se on olemassa ainoastaan niitä varten, joiden kohtalona on syntyä hinduksi.»
»Mutta samanlaisiahan ovat kaikki yhteiskunnat», huomautti Sutšarita.
»Ei, mikään huomattava yhteiskunta ei ole sellainen», vastasi Pareš Babu. »Muhamettilaisen yhteiskunnan portti on avoinna kaikille, ja kristikunta lausuu sekin kaikki tervetulleiksi. Pitääpä sama sääntö paikkansa kristikunnan eri haarautumissakin. Jos haluan tulla englantilaiseksi, niin se ei ole minulle ihan mahdotonta, kunhan asun Englannissa riittävän kauan ja noudatan sen maan tapoja — vieläpä niinkin, ettei minun välttämättä tarvitse kääntyä kristityksi. Labyrinttiin on helppo päästä, mutta ei ole yhtä helppo löytää tietä, joka johtaa sieltä pois. Hindun laita on ihan päinvastoin. Heidän yhteiskuntaansa johtava tie on ehdottomasti suljettu, mutta on olemassa tuhansia teitä, jotka vievät siitä pois.»
»Mutta siitä huolimatta hindulaiset eivät ole vuosisatojen vieriessä kärsineet minkäänlaista vahinkoa», väitti Sutšarita. »Hindu-yhteiskunta on yhä vieläkin olemassa.»
»Vaaditaan aikaa, jos tahtoo oivaltaa, milloin yhteiskunta kärsii vahinkoa», vastasi Pareš Babu. »Entisinä aikoina hindu-yhteiskunnan takaportit olivat avoinna, ja pidettiinpä silloin eräänä tälle maalle kunniaa tuottavana seikkana, että arjalaisiin kuulumaton henkilö voi tulla hindulaiseksi. Muhamettilaistenkin valtakautena hindulaisten hallitsijoiden ja maanomistajien vaikutus tuntui kaikkialla, ja siitä syystä estettiin loppumattomin vaikeuksin ja rangaistuksin niitä, joiden teki mieli erota hindu-yhteiskunnasta. Nyt, kun englantilaiset suojelevat laeillansa kaikkia, ei ole yhtä helppo väkivalloin ja keinotekoisesti estää ihmisiä eroamasta yhteiskunnasta, ja siitä syystä ovatkin hindut Intiassa olleet joitakin aikoja vähenemässä, muhamettilaiset sensijaan lisääntymässä. Jos asiat kehittyvät edelleen samaan suuntaan, niin muhamettilaiset pääsevät pian voitolle ja se, joka yhä nimittää maata Hindustaniksi, tekee virheen.»
»Mutta kuulehan, isä», huudahti Sutšarita pahoillaan, »eikö ole meidän kaikkien velvollisuus estää niin käymästä. Hinduista luopumalla mekin aiheutamme lisääntyvää vahinkoa. Juuri nyt on aika, jolloin meidän tulee kaikin käytettävissämme olevin voimin kannattaa hindulaisuutta.»
»Voinemmeko pitää ketään hengissä pelkän toivelmamme nojalla?» kysyi Pareš Babu lempeästi taputtaen Sutšaritan olkapäätä. »On olemassa luonnollinen suojeluksen laki, ja sen, joka hylkää luonnon lain, hylkäävät luonnollisesti kaikki. Hindulaisyhteiskunta solvaa ja hylkää ihmisiä, ja siitä syystä käy meidän aikoinamme yhä vaikeammaksi säilyttää omaan itseemme kohdistuvaa kunnioitusta. Nykyjään ei enää käy päinsä etsiä suojaa varjostimen takaa — maailman tiet ovat avoimet joka suuntaan, ja kaikilta tahoilta tulvii väkeä meidän yhteiskuntaamme — ei käy enää päinsä eristää itseänsä kaikesta kosketuksesta toisiin kohottamalla erottavia muureja ja luomalla tokeita lakiteosten ja pyhien kirjojen avulla. Ellei hindu-yhteiskunta heti käyttele koottuja voimiansa ja salli tuon hävittävän taudin vapaasti raivota, niin tämä esteetön yhteys ulkomaailman kanssa antaa sille kuolettavan iskun.»
»Minä en ymmärrä tuota ollenkaan», virkkoi Sutšarita kärsivin äänin. »Jos on totta, että nykyjään kaikki sen hylkäävät, en ainakaan minä tahdo sitä hylätä sellaisena aikana. Koska olemme tämän onnettoman ajan lapsia, meidän täytyy sitäkin enemmän olla yhteiskuntamme tukena sen vaikeuksissa.»
»Maammoseni», virkkoi Pareš Babu, »minä en tahdo väitellä niitä ajatuksia vastaan, jotka ovat mielessäsi heränneet. Tyynnytä itseäsi palvonnan avulla ja koeta arvostella kaikkea soinnuttamalla sitä omassa itsessäsi olevaan totuuteen ja tuntemaasi hyvään aatteeseen — niin kaikki sinulle vähitellen selvenee. Älä alenna Häntä, joka on kaikkea suurempi, maasi edessä enempää kuin kenenkään muunkaan edessä, sillä siitä ei koidu hyvää itsellesi eikä maallesi. Tämä ajatus mielessäni tahdon omistaa koko sieluni jakamattomin sydämin Hänelle, — ja niin kykenen helposti noudattamaan totuutta suhteessani maahani ja kehen hyvänsä.»