»Aion», vastasi Satiš, »minun täytyy se ottaa, sillä Binoi Babu pyysi erikoisesti sen tuomaan. Sille on lähetetty erikoinen, punaiselle paperille painettu kutsukirje, ja siinä sanotaan että sen tulee tuoda koko perheensä vihkiaterialle.»
»Mikä on hänen perheensä?» tiedusteli Sutšarita.
»Binoi Babu sanoo tietenkin minun olevan», virkkoi Satiš kärsimättömästi. »Sitäpaitsi, didi, hän kehoitti minua tuomaan myöskin nuo kotiurut. Anna ne siis minulle — minä lupaan olla niitä rikkomatta.»
»Kunhan ne rikkoisit, kiittäisin kohtaloani!» huudahti Sutšarita. »Nyt vihdoinkin huomaan, minkätähden hän on kaiken aikaa nimittänyt sinua ystäväkseen! Hän on niin menetellyt saadakseen käsiinsä nuo urkusi, jottei tarvitse tilata häihin soittokuntaa! Sellainen on ollut hänen juonensa, eikö totta?»
»Ei, ei ollenkaan, huudahti Satiš kiihtyneenä. »Binoi Babu sanoo ottavansa minut sulhaspojakseen. Mitä tehtävää on sulhaspojalla, didi?»
»Hänen pitää paastota koko päivä», selitti Sutšarita.
Mutta Satiš ei ottanut tuota ollenkaan uskoakseen. Sitten Sutšarita veti hänet lähelle ja kysyi. »Kuulehan, juttuniekka, mitä teet sinä, kun ehdit suureksi?»
Satišilla oli vastaus valmiina. Hän oli havainnut kuinka tavattoman oppinut ja suurivaltainen henkilö hänen opettajansa oli, ja siitä syystä hänessä oli kypsynyt se päätös että hänkin rupeaisi koulumestariksi, kunhan ehtisi varttua suuremmaksi.
»Työtä sinulla tulee olemaan paljon», virkkoi Sutšarita kuultuaan nuo kunnianhimoiset suunnitelmat »Mitä arvelet: emmekö liity suorittamaan työtä yhteisvoimin? Meidän tulee tehdä työtä minkä voimme, saadaksemme maamme suureksi. Mutta tarvitseeko meidän tehdä sitä suureksi? Mikä muu maa onkaan niin suuri kuin meidän? Oma elämämme meidän tulee tehdä suureksi! Tiedätkö sen? Ymmärrätkö?»
Satiš ei ollut niitä miehiä, jotka tunnustavat olevansa kykenemättömiä jotakin ymmärtämään, ja hän virkkoi painokkaasti: »Ymmärrän!»