»Tiedätkö, kuinka suuri on maamme ja kuinka suuri heimomme?» jatkoi hänen sisarensa. »Kuinka voisinkaan asian sinulle selittää? Tämä on ihmeellinen maa! Kuinka monia tuhansia vuosia onkaan Jumalan tarkoitus ollut työssä kohottaakseen sen kaikkia maailman maita korkeammalle. Kuinka paljon toisten maiden ihmisiä onkaan saapunut tänne tuota tarkoitusta täydentämään. Kuinka paljon suuria miehiä onkaan maassamme syntynyt. Kuinka monien sotien näyttämönä onkaan maamme ollut. Kuinka suuria totuuksia onkaan täällä lausuttu julki. Kuinka ankaroita harjoituksia onkaan suoritettu! Kuinka monilta eri näkökannoilta onkaan uskontoa tutkittu, ja kuinka monin eri tavoin onkaan elämän mysteeriä selitetty meidän maassamme! Tämä on meidän Intiamme! Sinun tulee muistaa Intian suuruus ja välttää aina sen ylenkatsomista! Sen, mitä sinulle nyt sanon, tulet kerran ymmärtämään — luulenpa, että ymmärrät jotakin jo nyt. Sinun tulee pitää mielessäsi eräs asia: että olet syntynyt suuressa maassa ja että sinun tulee koko sielustasi tehdä työtä sen hyväksi.»
»Entä mitä aiot tehdä sinä, didi?» kysyi Satiš oltuaan hetken vaiti.
»Minä otan myöskin osaa siihen työhön», vastasi Sutšarita. »Tahdotko minua auttaa?»
»Tahdon», vastasi Satiš ylpeästi rintaansa röyhistäen.
Talossa ei ollut ketään, jolle Sutšarita olisi voinut ilmaista sydämeensä patoutuneita tunteita, joten niiden koko hyöky syöksyi kohti hänen pikku veljeänsä. Hänen puhetapansa ei varmaankaan soveltunut Satišin ikäiselle pojalle — mutta se ei Sutšaritaa arveluttanut. Saavutettu uusi tieto innostutti häntä siinä määrin, että hän ajatteli: kunhan selitän täydellisesti, mitä olen käsittänyt, niin nuoret samoinkuin vanhatkin sen ymmärtävät, kukin kykyjensä mukaan — jos salaisin jotakin ajatellen tehdä sen toisille paremmin tajuttavaksi, niin vääristelisin totuutta.
Satišin mielikuvitus joutui liikkeeseen, ja hän virkkoi: »Kunhan ehdin suureksi ja saan paljon rahaa —»
»Ei, ei, ei!» huudahti Sutšarita. »Älä puhu rahasta! Me molemmat emme tarvitse rahaa. Se työ, joka meidän tulee suorittaa, vaatii meidän antaumuksemme, meidän elämämme.»
Samassa astui huoneeseen Anandamoji, ja kun Sutšarita näki hänet, alkoi veri soutaa kiivaasti hänen suonissaan. Hän tervehti kunnioittavasti tulijaa, ja Satiš yritti noudattaa esimerkkiä, mutta suoritti kumarruksensa kömpelönlaisesti, sillä sellainen toimi ei sujunut häneltä luontevasti.
Anandamoji veti Satišin luoksensa, suuteli hänen päätänsä, kääntyi Sutšaritan puoleen ja sanoi: »Olen tullut kysymään sinulta neuvoa eräässä asiassa, maammoseni, sillä en tiedä ketään muutakaan, jonka luo menisin. Binoi sanoi, että vihkimisen täytyy tapahtua minun talossani, mutta minä väitin vastaan kysyen, oliko hänestä tullut sellainen nabob, että hän oli tyytyväinen ainoastaan viettäessään häitään omassa talossaan. Se ei voinut mitenkään käydä päinsä, ja niin olen valinnut läheisyydestä erään toisen talon. Tulen vastikään sieltä. Nyt olisi puhuttava Pareš Babun kanssa ja saatava hänet suostumaan.»
»Sinun täytyy tulla sinne myös, maammoseni», jatkoi Anandamoji. »Häät vietetään maanantaina, ja meidän täytyy saada kaikki kuntoon näinä muutamina päivinä. Ei ole paljoa aikaa! Minä voisin toimittaa kaikki, mutta tiedän, että Binoi kovin loukkaantuisi, ellet suostu auttamaan. Hän ei voinut suoraan pyytää sinua — eipä hän ole milloinkaan maininnut nimeäsikään minulle — ja siitä arvaan, että tämä seikka häntä hieman surettaa. Ei käy mitenkään päinsä, että pysyttelet loitolla — sehän loukkaisi Lolitaakin.»