SEITSEMÄSKYMMENES LUKU.
Goran vapautumisen jälkeen oli talossa käynyt joka päivä niin paljon vieraita, että heidän juttunsa ja imartelunsa kerrassaan ahdisti henkeä. Hänen oli niinmuodoin mahdoton jäädä kotiin, ja hän alkoi entiseen tapaansa vaeltaa maaseudulla.
Hän lähti tavallisesti varhain aamulla nautittuaan kevyen aterian ja palasi vasta myöhään illalla. Lähdettyään Kalkuttasta junalla hän tavallisesti astui alas jollakin verrattain läheisellä asemalla ja kuljeskeli sitten kyläkunnissa. Siellä hän oli ruukuntekijöiden, öljynmyyjien ja muiden alhaiseen kastiin kuuluvien henkilöiden vieraana. Nämä ihmiset eivät voineet käsittää, minkätähden tuo valtavan kookas, vaaleaverinen bramaaninuorukainen tuli heidän luokseen ja tiedusteli heidän ilojansa ja surujansa. Useasti he epäilivätkin hänen tarkoituksiansa. Mutta Gora torjui kaikki heidän epäilyksensä ja epäröintinsä, liikkui heidän joukossaan, miten tahtoi, eikä sallinut toisinaan kuulemiensa epämieluisten huomautustenkaan itseänsä pelottaa.
Mitä enemmän hän heidän elämäänsä perehtyi, sitä alinomaisemmin tuli hänen mieleensä eräs ajatus. Hän huomasi, että noiden maalla-eläjien keskuudessa sosiaalinen orjuutus oli paljoa kiinteämpi kuin sivistyneessä yhteiskunnassa. Yötä päivää oli jokaisessa kodissa tapahtuva syöminen ja juominen samoinkuin kaikki sosiaaliset menotkin yhteisön alinomaisen valppaan valvonnan alaisena. Jokainen uskoi ehdottomasti ja yksinkertaisesti sosiaalisiin tottumuksiin, ja kenenkään mieleen ei johtunut asettaa sellaisia asioita kysymyksenalaisiksi. Mutta tämä perintätapoihin kohdistuva itsestäänselvä usko ja tuo yhteisön aiheuttama orjuutus eivät vähimmässäkään määrässä auttaneet heitä suorittamaan jokapäiväisen elämänsä tehtäviä. Voipa kerrassaan epäillä, oliko koko maailmasta löydettävissä olentoa, joka oli siinä määrin kykenemätön harkitsemaan, mikä oli sille itselleen hyväksi, niin avutonta, niin pelkurimaista olentoa. Perinnäisiä tapoja ja niiden noudattamista lukuunottamatta he eivät vähimmässäkään määrässä ajatelleet oman menestyksensä ehtoja eivätkä niitä ymmärtänet, vaikka ne heille selitettiin. He pitivät rangaistuksen uhalla ja lahkolaishengessä lausuttuja kieltoja suurempana asiana kuin mitään muuta maailmassa — näytti siltä, kuin heidän koko olemuksensa olisi kiireestä kantapäähän asti kietoutunut kaikenlaisten kieltävien säädösten verkkoon, mutta tämän verkon oli kutonut velka, ja orjuutus aiheutui luotonantajista ja rahanlainaajista eikä ollut kuninkaan alamaisuutta. Siinä ei ollut mitään sellaista ykseyttä, joka olisi saanut heidät seisomaan vakaina vieretysten onnettomuuden tai menestyksen aikoina. Goran täytyi huomata, että tuon tavanomaisuuden ja tottumuksen muodostaman aseen avulla imettiin ihmisten verta ja saatettiin heidät armottomasti köyhyyteen. Varsin usein hän tuli huomaamaan, kuinka jonkin sosiaalisen toiminnan aikana kukaan ei vähimmässäkään määrässä toista säälinyt. Erään köyhän miehen isä oli pitkät ajat potenut jotakin sairautta, ja melkein kaikki miehen varat olivat kuluneet lääkkeisiin, erikoishoitoon ja ruokajärjestykseen, mutta minkäänlaista apua ei ollut kuulunut — kylän asujaimet vain vielä vakuuttivat, että hänen isänsä sairauden täytyi olla jonkin hänen tekemänsä synnin rangaistus ja että hänen niinmuodoin täytyi uhrata enemmän rahoja katumusmenoihin. Onnettoman miehen köyhyyden ja avuttomuuden tunsivat kaikki, mutta kukaan ei häntä säälinyt. Samoin kävi kaikissa muissakin sosiaalisissa seikoissa. Samoinkuin poliisin toimittama tutkimus on kyläkunnalle suurempi vahinko kuin tutkimuksen aiheena oleva rikkomus, samoin ovat sukulaisen kuoltua suoritettavat hautajaismenot suurempi onnettomuus kuin itse kuolemantapaus. Kukaan ei tahdo hyväksyä puolusteeksi köyhyyttä eikä mitään muutakaan kykenemättömyyden lajia — yhteiskunnan säälimätön vaatimus on tyydytettävä ehdottomasti, tapahtuipa se miten tahansa. Avioliittoa suunniteltaessa sulhasen omaiset käyttelevät kaikkia mahdollisia juonia tehdäkseen tytön isän taakan mahdollisimman sietämättömäksi eivätkä osoita vähintäkään onnettomaan mieheen kohdistuvaa sääliä. Gora huomasi, ettei yhteiskunta tarjoa ihmiselle minkäänlaista apua hädän hetkenä, ei mitenkään rohkaise häntä hänen onnettomuudessaan, vaan masentaa häntä rankaisutoimenpitein ja nöyryyttää hänet maan tomuun.
Siinä sivistyneessä yhteiskunnassa, jonka keskuudessa oli tottunut liikkumaan, Gora oli unohtanut tuon seikan, koska siinä yhteiskunnassa yhteinen rintama edisti yhteistä menestystä. Siinä yhteiskunnassa voitiin havaita monia ykseyteen tähtääviä pyrkimyksiä, ja ainoana pelättävänä asiana oli, että toisten jäljitteleminen voi tehdä kaikki ykseyteen tähtäävät ponnistukset hedelmättömiksi.
Mutta Gora näki maansa heikkouden kuvan, alastomana ja kaunistelemattomana, keskellä uneliasta maaelämää, missä ulkoapäin tulevat iskut eivät voineet niin helposti vaikuttaa. Hän ei voinut nähdä missään jälkeäkään siitä uskonnosta, joka palvelevaisuuden, rakkauden, myötätunnon, itsekunnioituksen ja ihmiskuntaan kokonaisuudessaan kohdistuvan arvonannon nojalla suo voimaa ja elämää ja onnea kaikille. Totunnaisuus, joka vain jakoi ihmiset luokkiin ja erotti ryhmän toisesta loitontaen itsensä rakkaudenkin, ei pyrkinyt mitenkään toteuttamaan ihmisen älykkään ajattelun tuloksia, vaan tahtoi joka askelella estää ihmisen vapaata liikkumista. Kyläkunnissa Gora huomasi tuon julman ja pahan orjuutuksen vaikutukset niin selvästi ja monin tavoin (hän näki, kuinka se eri puolilta ahdisteli ihmisten työtä, viisautta, terveyttä ja uskonnollisia periaatteita), etteivät hänen oman mielensä kutomat harhaverkot enää voineet häntä pettää.
Ensinnäkin Gora huomasi, että kyläkunnan alempien kastien keskuudessa oli naisten vähälukuisuuden vuoksi tai jostakin muusta syystä mahdoton löytää tyttöä aviokseen, ellei tarjonnut hyviä lunnaita. Useat miehet jäivätkin niinmuodoin naimattomiksi koko iäkseen, toiset taas menivät naimisiin vasta vanhemmalla puolella ikää. Sitäpaitsi kiellettiin leskiä ankarasti menemästä uusiin naimisiin. Siitä johtui, että useissa kodeissa terveys oli tärveltynyt, ja asiasta koituvat haitat koskivat kaikkia. Jokaisen oli pakko sietää tuon onnettomuuden taakkaa, mutta kukaan ei keksinyt minkäänlaista keinoa sen poistamiseksi. Sama Gora, joka sivistyneessä yhteiskunnassa oli vaatinut kaikkia totunnaisia tapoja mitä tarkimmin noudatettaviksi, kävi täällä maaseudulla nimenomaisesti ahdistamaan totunnaisuutta. Hänen onnistui voittaa papit puolelleen, mutta kansaa itseään hän ei saanut omiin näkökantoihinsa suostumaan. Ihmiset vain suuttuivat häneen ja huudahtivat: »Tuo kaikki on varsin hyvin, mutta teidän bramaanien tulisi ensinnä toteuttaa leskien jälleennaittaminen; me seuraamme sitten esimerkkiä.»
Heidän kiukkunsa varsinaisena syynä oli se, että he luulottelivat Goran heitä halveksivan alhaisen kastin vuoksi ja tulleen heille saarnaamaan, että sellaisten henkilöiden oli parasta noudattaa alhaista käytöstapaakin.
Maaseudulla kulkiessaan Gora oli havainnut erään seikan, nimittäin sen, että muhamettilaisten keskuudessa oli jotakin, mikä teki heille keskinäisen yhteyden mahdolliseksi. Hän oli havainnut, että jos kyläkunnassa sattui jokin onnettomuus, muhamettilaiset tukivat toisiansa aivan toisin kuin hindut, ja hän ihmetteli, mistä johtui niin melkoinen ero läheisinä naapureina elävien yhteisöjen välille. Mieleensä nousevaa vastausta hän ei tahtonut tunnustaa oikeaksi, sillä hänestä oli ylen kiusallista ajatella, että muhamettilaisia liitti toisiinsa heidän uskontonsa eikä ainoastaan tapa ja tottumus. Jos tottumuksen orjuutus ei tehnyt kaikkia heidän toimiansa hyödyllisiksi, niin toisaalta uskonnon side liitti heidät erittäin kiinteästi toisiinsa. Toisiinsa liittyessään he olivat tavoittaneet jotakin, mikä ei ollut ainoastaan kielteistä, vaan myönteistä, sellaista, minkä nojalla he eivät esiintyneet pelkkinä velallisina, vaan varallisuuden omistajina — jotakin sellaista, minkä kutsuessa ihminen voi jonakin hetkenä helposti uhrata elämänsäkin, kumppaniensa vierellä seisten.
Sivistyneen yhteiskunnan keskuudessa kirjoittaessaan, väitellessään ja luennoidessaan Gora oli tahtonut vaikuttaa toisiin, ja niin hän luonnollisesti loi mielikuvituksensa avulla rusohohtelua niihin sanoihin, joiden tarkoituksena oli saada toisia siirtymään hänen kulkemalleen tielle. Hän oli kietonut yksinkertaiset asiat syvämietteisten selitysten peittoon ja oli omien tunneliikuntojensa kuutamossa luonut lumoavan kuvan siitä mikä todellisuudessa oli pelkkä hyödytön raunio. Koska eräs osa kansakuntaa suhtautui nurjamielisesti hänen maahansa ja piti kaikkea siinä ilmenevää pahana, Gora yritti kiihkeän kotimaanrakkautensa kannustamana alinomaa kätkeä kaikkea omien loistavien tuntojensa taakse pelastaakseen omaa maatansa sellaiselta ja solvaavalla katseelta. Gora oli oppinut läksynsä ulkoa. Hän tosin ei tahtonut asianajajan tavoin todistaa, että kaikki oli hyvää ja että se, mitä eräältä näkökannalta sopi pitää virheenä, voi toiselta taholta katsoen olla hyve — hän uskoi ehdottomasti oikeaksi kaiken, mitä sanoi. Kaikkein mahdottomimmissakin paikoissa hän seisoi pää pystyssä ja tuosta uskostaan ylpeillen, piteli sitä lujasti kädessään kuin voitonlippua, vastapuoluetta uhmaten. Hänen eräänä tunnuslauseenaan oli, että aluksi oli oman maan kansa saatava hartaasti palvomaan äidinmaata, ja vasta sitten oli käytävä käsiksi toisiin tehtäviin.