Mutta tullessaan maaseudun asukkaiden luo, missä hänellä ei ollut mitään todistettavaa ja missä hänellä ei ollut minkäänlaista aihetta nostattaa vastustusvoimaa kukistamaan kaikkia niitä, jotka osoittivat kunnioituksen puutetta tai ylenkatsetta, hänen oli mahdotonta enää katsella totuutta minkään verhon läpi. Omaan maahan kohdistuva rakkaus teroitti hänen katseensa sitäkin paremmin havaitsemaan totuutta.
YHDESKAHDEKSATTA LUKU.
Liina kiedottuna vyötäisille, yllään Tussoren silkistä valmistettu puku ja kädessä kangaslaukku, Kailaš ilmaantui Harimohinin luo ja kumarsi hänelle kunnioittavasti. Hän oli suunnilleen kolmenkymmenenviiden vuoden ikäinen, hänen vartensa oli lyhyt, kasvot lihavat ja ihonpinta kimmoisa. Hänen leukaansa ei ollut ajeltu päivään, ja se oli sänkipeltoa muistuttava.
Harimohini oli ylen iloinen pitkistä ajoista nähdessään appensa perheen jäsenen ja huudahti mielissään: »Kas, kas, Siinäpä on minun Thakurponi! Istuhan, istuhan!» Hän levitti tulijalle heti maton kysyen tahtoiko hän hieman vettä.
»En, kiitoksia», vastasi Kailaš, ja lisäsi: »Te näytte olevan varsin hyvissä voimissa.»
»Hyvissä voimissa!» huudahti Harimohini pahoillaan — hänen mielestään oli loukkaavaa, jos sanottiin hänen voivan hyvin. »Kuinka voitkaan niin sanoa?» jatkoi hän, luetteli sitten erilaiset raihnautensa ja lisäsi: »Kunhan saisin kuolla, niin pääsisin tästä kehnosta ruumiistani!»
Kailaš esitti tuohon elämänhalveksimiseen kohdistuvan vastaväitteen ja huomautti, että vaikka hänen veljeänsä ei ollut enää olemassa, he kaikki kuitenkin sydämestään toivoivat Harimohinin elävän kauan. Hän sanoi: »Teidän ei pidä puhua niin. Ellette olisi elossa, en minä olisi nyt Kalkuttassa. Olenhan ainakin saanut jonkinlaisen suojan pääni päälle täällä teidän kodissanne.»
Kerrottuaan juurta jaksain kaikki sukulaisia ja kylänmiehiä koskevat uutiset Kailaš yht'äkkiä katsahti ympärilleen ja virkkoi: »Tämä on luullakseni se talo?»
»Niin on», vastasi Harimohini.
»Talo on hyvin rakennettu, näen mä», huomautti Kailaš.