»Epäilemättä, joka kohdastaan!» huudahti Harimohini kokien yllyttää
Kailašia sitäkin suurempaan innostukseen.
Kailaš otti tarkoin huomioon, että vuoliaiset olivat tukevat ja ettei oviin ja ikkunoihin ollut käytetty pelkkää mangopuuta. Häneltä ei myöskään jäänyt tarkastamatta, olivatko seinät kahden vaiko vain puolentoista tiilen paksuiset. Sitäpaitsi hän tiedusteli, kuinka monta huonetta oli yläkerrassa ja kuinka monta alhaalla, ja oli yleensä varsin tyytyväinen huomioihinsa. Hänen oli vaikea arvioida, mitä sellainen rakennus saattoi tulla maksamaan, koska ei ollut mikään asiantuntija tiilikiveä, muurisavea ja niiden hintaa koskevissa seikoissa, mutta siitä huolimatta hän siinä varpaitaan vaaputellessaan laskeskeli, että talon oli täytynyt tulla maksamaan suunnilleen viisitoista tai kaksikymmentä tuhatta rupiaa. Hän ei kumminkaan lausunut arveluaan julki, vaan huomautti: »Mitä arvelette, kälyseni, talo on varmaan tullut maksamaan seitsemän tai kahdeksan tuhatta, vai mitä arvelette?»
»Mitä sanotkaan?» huudahti Harimohini Kailašin maalaistietämättömyyttä ihmetellen. »Seitsemän tai kahdeksan tuhatta tosiaankin! Se ei ole voinut maksaa vähempää kuin kaksikymmentä tuhatta!»
Kailaš alkoi tarkastella kaikkea nähtävissään olevaa mitä tarkkaavaisimmin. Hän tunsi erinomaista tyydytystä ajatellessaan, että hän voi tulla tämän hyvin rakennetun talon, sen jykevien vuoliaisten ja teak-puisten ovien ja ikkunoiden ainoaksi valtiaaksi, kunhan suostui päätänsä nyökäyttämään. Hän virkkoi: »Kaikki hyvin, mutta kuinka on tytön laita?»
»Hänet on äkkiä kutsuttu tätinsä luo, ja hän on mennyt sinne kolmeksi neljäksi päiväksi», vastasi Harimohini nopeasti.
»Kuinka siis voinkaan hänet nähdä?» valitteli Kailaš. »Minulla on riitajuttu, joka tulee esille parin päivän kuluessa, ja minun täytyy niinmuodoin lähteä jo huomenna.»
»Jätä sinä juttusi toisiin aikoihin», virkkoi Harimohini. »Ethän voi täältä lähteä, ennenkuin asia on järjestyksessä.»
Kailaš mietti hetkisen ja ajatteli itsekseen: »Jos jätän asian tällä kertaa, niin voivat korkeintaan määrätä minut pidättämisen uhalla saapumaan. Ja mitäpä siitä? Kunpahan katselen täällä hieman ympärilleni ja näen, millaista korvausta täällä tarjotaan.» Samassa hänen katseensa osui Harimohinin huoneeseen, jonka eräässä kulmauksessa näkyi hieman vettä. Huoneessa ei ollut laskukourua, ja siitä huolimatta Harimohini pesi joka päivä vedellä, joten kosteutta aina kokoontui hieman huoneen nurkkaan. Kailaš kävi tuosta ihan levottomaksi ja huudahti: »Se ei ole oikein, käly-kulta!»
»Mikä? Mistä on kysymys?» virkkoi Harimohini.
»Tuosta kosteudesta tietenkin! Ei käy päinsä sallia sen tuolla tavoin kertyä», selitti Kailaš.