»Mutta mitä sille voin?» kysyi Harimohini.
»Ei, ei, se ei käy päinsä!» väitti Kailaš. »Lattia alkaa siitä lahota! Ei, sisar, sallikaa minun sanoa, ettei tuon huoneen lattiaa käy peseminen.»
Harimohini oli ääneti, kunnes Kailaš alkoi häneltä tiedustella, millainen Sutšarita oli ulkomuodoltaan.
»Sen tulet tietämään aivan pian, kun hänet näet», virkkoi Harimohini. »Sen verran voin sinulle sanoa, ettei teidän perheessänne ole toistaiseksi ollut yhtäkään sellaista morsianta.»
»Mitä sanotkaan!» huudahti Kailaš. »Entä toisen veljemme — — —»
»Joutavia!» keskeytti Harimohini. »Hän ei ole millään tavoin Sutšaritaan verrattavissa. Sanoitpa mitä tahansa, nuoremman veljesi vaimo on paljoa muhkeampi kuin toisen veljesi vaimo.»
Selitykseksi mainittakoon, ettei toisen veljen vaimo suinkaan ollut
Harimohinin erikoisessa suosiossa.
Kailaš ei suhtautunut kovinkaan intomielisesti noihin toisen ja nuoremman veljensä kauneutta koskeviin vertailuihin, vaan painui katselemaan oman mielikuvituksensa luomusta, jolla oli mantelinsoikulaiset silmät, suora nenä, kaarevat kulmakarvat ja hiukset, jotka ulottuivat vyötäisiin.
Harimohini huomasi, että asiat näyttivät toivehikkailta. Jopa siinä määrin, ettei niitä sosiaalisia puutoksia, joita tytön taholla oli olemassa, voinut pitää ollenkaan vakavina.