Yritettyään parhaansa mukaan saada Anandamojia jäämään pois Binoin vihkiäisistä Gora ei kumminkaan ollut syvimmässä mielessään kovinkaan pahoillaan, kun Anandamoji hänen suuttumuksestaan ja alakuloisuudestaan huolimatta kieltäytyi häntä kuuntelemasta; tunsipa Gora sen johdosta iloakin. Varmasti tietäessään, ettei Binoi voinut milloinkaan menettää sitä äidin mittaamattoman rakkauden osaa, joka oli taivaan kasteena langennut hänen ylitseen, Gora oli tyytyväinen ja rauhallinen huolimatta siitä juovasta, joka oli auennut hänen itsensä ja Binoin välille. Kaikissa muissa suhteissa he voivat joutua eroamaan toisistaan kuinka kauas tahansa, mutta äidin sammumaton rakkaus oli yhdistävä ystävykset kaikkein kiinteimmin ja hellimmin sitein koko elämän ajaksi.
»Niinpä lähden tästä, veikko», virkkoi Binoi. »Jos sinun on kerrassaan mahdoton tulla, en sinua odota, mutta älä haudo sydämessäsi minkäänlaista minuun kohdistuvaa kaunaa. Kunhan käsittäisit, millainen suuri tarkoitus on elämässäni täyttynyt tämän liiton nojalla, et missään tapauksessa sallisi tämän avioliiton aiheuttavan ystävyytemme katkeamista. Sen voin sinulle vakuuttaa.» Niin sanoen hän nousi lähteäkseen.
»Istuhan, Binoi, istu!» kehoitti Gora. »Hyvän onnen tuokiohan tulee vasta illalla — mitäpä syytä sinulla on nyt niin kiirehtiä?»
Binoi istuutui heti uudestaan; tuo odottamaton ja lämmin kehoitus sai hänen sydämensä sulamaan.
Ystävykset alkoivat nyt pitkistä ajoista keskustella kuten aina ennenkin. Gora kosketti samaa herkkää kieltä, joka tänään soi Binoin sydämessä, ja Binoi alkoi puhua taukoamatta. Binoi kertoi monia varsin vähäpätöisiä seikkoja, jotka olisivat näyttäneet mitättömiltä ja naurettaviltakin, jos hän olisi kirjoittanut paperiin, mutta joissa siten kerrottuina oli sävelletyn kertovan runoelman sulo! Binoi kuvaili sydämessään näyteltyä ihmeellistä näytelmää niin taitavasti, että se ilmeni syvästi liikuttavana ja täynnä verratonta kauneutta. Mikä olikaan tuo hänen elämänsä verraton kokemus? Saivatko kaikki kokea sen sanomattoman tunnon, joka täytti hänen sydämensä? Oliko jokaisella kyky se käsittää? Binoi vakuutti itselleen, ettei miehen ja naisen välisessä tavallisessa suhteessa mitenkään voinut soida sellainen ylevän juhlallinen sävel, ja hän pyysi kerran toisensa jälkeen Goraa olemaan vertaamatta sitä toisten suhteisiin. Tuntui epäiltävältä, oliko milloinkaan tapahtunut kenellekään toiselle ihmiselle samaa kuin Binoille! Jos sellaiset kokemukset olisivat yltäyleisiä, niin koko inhimillistä yhteiskuntaa kuohuttaisi joka puolella uuden elämän hyöky, niinkuin kevään henkäillessä kaikki metsät riemuitsevat raikkaine lehtineen ja kukkineen. Siinä tapauksessa ihmiset eivät viettäisi tylsää elämää nukkuen ja syöden, vaan heissä piilevä kauneuden voima kehkeytyisi luonnostaan mitä erilaisimmin muodoin ja värein. Siinä oli se taikasauva, jonka kosketus ei voinut jättää ketään välinpitämättömäksi tai tunteettomaksi. Sen vaikutuksesta muuttuivat kaikkein tavallisimmatkin ihmiset poikkeuksellisiksi, ja jos ihminen kerran joutui kokemaan tämän harvinaisen elämyksen voimaa, hän oppi tuntemaan elämän totuuden.
»Gora», virkkoi Binoi innoissaan, »minä vakuutan sinulle, että ainoa keino, jonka nojalla ihmisen koko olemus voidaan hetkessä valveuttaa, on tämä rakkaus — olipa syy mikä tahansa, joka tapauksessa on varmaa, että tämä rakkaus ilmenee keskuudessamme heikkona, ja senvuoksi emme kykene itseämme täydellisesti oleellistamaan — emme tiedä, mitä meissä piilee, emme kykene sitä ilmaisemaan, ja meidän on mahdoton lahjoittaa sitä, mikä on sydämeemme kertynyt — siitä syystä vallitsee joka taholla sellainen ilottomuus, sellainen hilpeyden ja ystävällisyyden puute! Siitä syystä on laita niin, että paria sinunlaistasi henkilöä lukuunottamatta kukaan ei tajua, että meissä kaikissa asuu suuri sielu — tavanomainen tajunta ei sokeudessaan kykene tuota tosiasiaa havaitsemaan.»
Binoin intomielisen esityksen katkaisi tähän kohtaan Mohim, joka äänekkäästi haukotellen nousi vuoteestaan ja lähti pesemään kasvojaan ja käsiään. Binoi nousi ja sanoi hyvästi Goralle.
Gora huokasi syvään seisoessaan siinä kattotasanteella katsellen kohti lähenevää päivänkoittoa. Hän käyskeli katolla pitkän aikaa. Tänään hän ei lähtenyt tavanomaisille vieraskäynneilleen maaseudulle.
Gora tunsi tänä aamuna omassa sydämessään kaipausta ja tyhjyyttä, jota ei voinut auttaa minkäänlaisella työllä. Ei ainoastaan hän itse, vaan koko hänen elämänsä työ tuntui ojentavan käsiänsä kohti korkeutta ja sanovan: Minä kaipaan valoa, kirkasta ja kaunista valoa. Tuntui siltä, kuin kaikki ainekset olisivat olleet saatavissa, kuin timantit ja jalokivet eivät olisi olleet kallishintaiset, kuin rautaa ja terästä ei olisi ollut vaikea saada — mutta missä olikaan aamunkoiton herkkä ja kaunis valo, toivon ja lohdutuksen kirkastama? Sen lisäämiseksi, mikä jo on hallussamme, emme tunne tarvitsevamme mitään ponnistusta, mutta me odotamme sitä, mikä tekee sen säteilevämmäksi ja suloisemmaksi.
Kun Binoi oli sanonut, että eräinä hyväonnisina hetkinä, löytäessämme tyyssijan miehen ja naisen välisestä rakkaudesta, eräs harvinainen kokemus kirkastaa elämäämme, ei Gora voinut suoriutua asiasta nauraen, kuten ennen. Hän tunnusti itselleen, ettei tuo ollut mikään tavallinen sielujen liitto, vaan ihmisen elämän täydellistymistä, heimolaisuutta, jonka nojalla kaikki saavutti suuremman arvon, joka loi hahmoa ihmisen kuvitteluun ja täytti hänen ruumiinsa uudella elämällä. Se ei ainoastaan lisännyt ruumiin ja sielun voimia kaksinkertaisiksi, vaan loi vielä elämään uutta mehua.