Kailaš tunsi seuran puuttuessa olonsa sangen ikäväksi ja olisi ollut sangen iloinen, jos olisi saanut jonkun kerallaan juttelemaan. Päivän aikaan hänen onnistui saada aika jotenkin kulumaan; hän lähti piippu kädessä poikkikadun päähän ja katseli valtakadulla liikkujoita, mutta kun sitten tuli ilta ja hänen oli vetäydyttävä sisään, hän melkein nääntyi ikävään. Kaikki ne asiat, joista hän voi Harimohinin kanssa keskustella, olivat loppuun pohditut, sillä Harimohinin keskusteluaiheet olivat sangen rajoitetut. Niinpä Kailaš sijoittikin makuusijan ulko-oven edessä olevaan pieneen suojaan ja istui toisinaan siinä keskustellen ajankuluksi palvelijan kanssa.
»Ei, kiitos, en voi nyt viipyä», vastasi Gora, ja ennenkuin Kailaš oli ehtinyt enempää kysyä, hän oli jo toisella puolella katua.
Gora uskoi varmaan, etteivät useimmat hänen elämänsä tapahtumat olleet satunnaiset ja etteivät ne johtuneet vain hänen yksilöllisistä toiveistaan. Hän uskoi syntyneensä täyttämään maansa kohtalon korkean ohjaajan hänelle asettamaa erikoista tehtävää.
Siitä syystä olivat hänen elämänsä vähäpätöisimmätkin tapahtumat hänestä erikoisen merkittävät, ja kun hän nyt, hartaasti haluten Sutšaritaa tavata, oli löytänyt talon portin suljettuna ja kuuli, ettei Sutšarita ollut kotona, hän uskoi varmaan, että tähän hänen toiveittensa estymiseen sisältyi syvää tarkoitusta. Se korkea voima, joka Goran askelia johti, oli siten ilmaissut vastustavansa sellaista suuntautumista. Oli selvää, että tässä elämässä portti oli suljettu ja ettei Sutšarita ollut tarkoitettu hänelle. Goran-lainen mies ei saanut sallia omien toivelmiensa pettävän itseänsä — ilon samoinkuin surunkin tuli jättää hänet välinpitämättömäksi. Hän oli Intian bramaani, hänen asiansa oli palvoa jumalallista olentoa Intian puolesta, ja hänen työnänsä olivat uskonnolliset harjoitukset. Kaipaus ja kiintymys eivät olleet häntä varten, ja hän sanoi itsekseen: »Jumala on ilmaissut minulle riittävän selvästi kiintymyksen luonteen. Hän on osoittanut minulle, ettei se ole puhdasta ja ettei siihen sisälly mitään lepoa. Se on punaista ja kiihdyttävää kuin viini — se ei salli mielen pysyvän tyynenä, se saa toisen asian ilmenemään toisena — minä olen sannjasi, minun oleellistamisessani ja palvonnassani ei sillä ole mitään sijaa.»
KOLMASKAHDEKSATTA LUKU.
Sutšarita, joka oli kauan sietänyt Harimohinin tyranniutta, tunsi näinä muutamina Anandamojin seurassa viettäminään päivinä suurempaa mielenkevennystä kuin milloinkaan ennen. Anandamoji veti häntä puoleensa niin luontevasti, että Sutšaritan oli vaikea uskoa hänen olleen milloinkaan tuntemattoman tai etäisen henkilön. Anandamoji tuntui jollakin tavoin ymmärtävän kaikki, mitä hänen mielessään liikkui ja osasi mitään lausumattakin saada hänet aivan levolliseksi. Sutšarita ei ollut milloinkaan ennen lausunut sanaa »äiti» niin sydämestään, ja hän käytti jokaista mahdollista tilaisuutta nimittääkseen Anandamojia »äidiksi» silloinkin, kun se ei ollut ollenkaan tarpeen. Kun Lolitan vihkiäisvalmistelut oli suoritettu ja Sutšarita lepäsi uupuneena vuoteessaan, hän kykeni ajattelemaan yhtä ainoata asiaa, nimittäin sitä, kuinka voisi lähteä pois Anandamojin luota, ja alkoi toistaa itsekseen: »Äiti! Äiti! Äiti!» Hänen niin lausuillessaan hänen sydämensä tuli niin tulvilleen, että kyynelet alkoivat virrata, ja seuraavana hetkenä hän huomasi Anandamojin itsensä seisovan vuoteen vieressä.
»Kutsuitko minua?» kysyi Anandamoji silittäen hänen hiuksiaan.
Sutšarita käsitti lausuneensa ääneen »Äiti, äiti» eikä kyennyt vastaamaan esitettyyn kysymykseen. Hän peitti kasvonsa Anandamojin helmaan ja alkoi nyyhkyttää: Anandamoji koki mitään virkkamatta häntä lohduttaa. Sinä yönä Anandamoji nukkui hänen kanssaan.
Anandamoji ei tahtonut lähteä heti Binoin häiden jälkeen, vaan sanoi: »He ovat molemmat alokkaita — kuinka voisinkaan poistua heidän luotansa, ennenkuin heidän kotoiset asiansa alkavat sujua säännöllisesti?»
»Niinpä jään luoksesi näiksi muutamiksi päiviksi, äiti», virkkoi
Sutšarita.