Harimohinia tuon kiellon painokkuus ja päättäväisyys melkoisesti hämmästytti. Hän sanoi: »Hyvä; käy päinsä, vaikka et näyttäydykään. Teidän ei tarvitse välttämättä nähdä toisianne — mutta Kailaš on nykyaikainen nuori mies, hyvin kasvatettu, hän ei kunnioita mitään enempää kuin sinäkään, ja sanoo haluavansa nähdä morsiamensa omin silmin. Kun sinä muutenkin esiinnyt julkisuudessa, minä sanoin, ettei voinut olla mitään estettä, ja lupasin järjestää kohtauksen jonakin päivänä. Mutta jos ujostelet, niin eihän haittaa, vaikka hän ei sinua näekään.»
Sitten Harimohini alkoi ylistää Kailašin ihmeellistä oppineisuutta, kuinka hän oli yhdellä ainoalla kynänvedolla saattanut kyläkunnan postimestarin ahtaalle ja kuinka kaikki naapurikylienkin asukkaat oikeusjuttuja aloitellessaan tai anomuksia sommitellessaan aina kysyivät aluksi neuvoa Kailašilta. Hänen luonteestaan ja luonnonlaadustaan oli kerrassaan turha puhua. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua hän ei ollut tahtonut mennä uusiin naimisiin, vaan oli noudattanut hengellisten opettajiensa neuvoa ystäviensä ja sukulaistensa uudistuvista kehoituksista huolimatta. Harimohini oli sanomattomasti vaivautunut kokiessaan saada hänet suostumaan tässä tapauksessa. Luuliko Sutšarita hänen halunneen kuulla asiasta puhuttavankaan? Olihan hän suuri suvultansa! Ja yhteiskunta piti häntä suuressa kunniassa!»
Sutšarita ei kumminkaan tahtonut aiheuttaa tuon kunnioituksen vähenemistä; hän ei pitänyt itsekkäästi silmällä omaa kunnianhohdettansa. Hän selitti avoimesti, että ellei hinduyhteiskunnasta löytyisi hänen sijaansa, tuo ei ollenkaan hänen mieltänsä kuohuttaisi. Tämä typerä tyttö ei ottanut ollenkaan ymmärtääkseen, että sellaisin ponnistuksin saavutettu Kailašin suostumus ei ollut hänelle vähäinen kunnia — päinvastoin: hän näytti pitävän sitä solvauksena. Harimohinia sellainen nykyajan vastahakoisuus kerrassaan suututti.
Kiukuissaan hän alkoi esittää kaikenlaisia Goraan kohdistuvia syytöksiä. Hän kysyi, millainen yhteiskunnallinen asema oli miehellä, joka kehuskeli olevansa mitä parhain hindu. Harimohinin teki mieli tietää, kuka häntä mitenkään kunnioitti. Ja kuka oli kyllin vaikutusvaltainen suojellakseen häntä niistä vaikeuksista, jotka tulisivat hänen osakseen yhteiskunnan taholta, jos hän naisi Brahma Samadziin kuuluvan rahakkaan tytön? Siinä tapauksessa kuluisivat kaikki rahat ystävien lahjomiseen, jotteivät he mitään virkkaisi! Ja niin edespäin.
»Minkätähden puhut noin, täti?» kysyi Sutšarita. »Tiedäthän varsin hyvin, että tuo kaikki on ihan aiheetonta!»
»Kun ihminen on ehtinyt minun iälleni», ivaili Harimohini, »ei kukaan kykene johtamaan häntä harhaan. Minä pidän silmäni ja korvani avoinna. Minä näen, kuulen ja ymmärrän kaikki ja olen vaiti ainoastaan hämmästyksen vuoksi.»
Sitten Harimohini sanoi varmaan uskovansa, että Gora oli salaliitossa äitinsä kanssa saadakseen Sutšaritan vaimokseen ja ettei suunnitellun liiton varsinainen tarkoitus suinkaan ollut jalo. Hän lisäsi, että ellei hänen itsensä onnistuisi pelastaa Sutšaritaa Roi-suvun taholta tulleen tarjouksen nojalla, niin Goran salajuoni osoittautuisi ajan pitkään menestykselliseksi.
Tuo oli liikaa kärsivälliselle Sutšaritallekin, joka huudahti: »Ne, joista te puhutte, ovat kunnioittamiani henkilöitä, ja koska teidän on mahdoton vähimmässäkään määrin käsittää suhtautumistani heihin, niin minulla on yksi ainoa mahdollisuus — minun täytyy lähteä täältä pois — kun olette jälleen järkevä ja minä voin elää ja olla seurassanne, tulen takaisin.»
»Ellet ollenkaan taivu Gourmohaniin», tiukkasi Harimohini, »ja ellet aio mennä hänen kanssaan naimisiin, niin minkätähden moitit tätä sulhasta? Vai aiotko jäädä naimattomaksi?»
»Miksipä en!» huudahti Sutšarita. »Minä en tosiaankaan mene milloinkaan naimisiin.»