Harimohinin silmät suurenivat hämmästyksestä, ja hän huudahti: »Aiotko siis jäädä aina vanhoille päivillesi —?»
»Kuolemaani saakka!» sanoi Sutšarita.
NELJÄSKAHDEKSATTA LUKU.
Se seikka, ettei Sutšarita ollut kotona Goran hartaasti halutessa tavata hänet, sai aikaan muutoksen viimeksimainitun mielessä. Hänestä tuntui, että Sutšarita oli päässyt vaikuttamaan häneen erittäin voimakkaasti, koska hän, Gora, oli seurustellut heidän kaikkien kanssa liian tutunomaisesti ja oli huomaamattansa joutunut pauloihin. Hän oli ylpeydessään astunut määrättyjen rajojen yli ja oli loukannut maansa perinnäisiä tapoja jättämällä huomioonottamatta nimenomaiset kiellot. Elleivät ihmiset pysyneet kukin määrätyissä rajoissaan, he eivät ainoastaan vahingoittaneet itseänsä, tietäen tai tietämättään, vaan menettivät sitäpaitsi ehdottoman kykynsä tehdä hyvää toisille. Ihmisten kanssa seurusteltaessa ja heihin liityttäessä monet tunnot käyvät niin voimakkaiksi, että pimittävät uskomme ja viisautemme voiman.
Gora ei ollut keksinyt tuota totuutta ainoastaan brahmotyttöihin tutustumalla, sillä hän oli alkanut tavallistenkin ihmisten seurassa tuntea joutuneensa jonkinlaisen pyörteen valtoihin. Joka askelella näet oli herännyt hänen mielessään sääli, joka oli saanut hänet alinomaa ajattelemaan, että se ja se asia oli paha, se ja se oli vääryyttä ja poistettavaa. Mutta eikö tuo myötätunto ollut pikemmin vain heikontanut hänen kykyänsä arvostella, mikä on hyvää, mikä pahaa? Mitä enemmän taivumme suhtautumaan olioihin säälien, sitä täydellisemmin menetämme kykymme nähdä totuutta kokonaisena ja muuttumattomana — meidän myötätuntomme himmentää sen, minkä tulisi kirkastua, niinkuin savu himmentää tulen.
»Senvuoksi», sanoi Gora itsekseen, »on meidän maassamme aina ollut sääntönä, että niiden, jotka kantavat kaikkien toisten menestyksen taakkaa, tulee pysytellä loitolla. Se ajatus, että kuningas voi suojella alamaisiaan läheisesti seurustelemalla heidän kanssaan, on kaikkea pohjaa vailla. Sellainen viisaus, jota radža tarvitsee suhteessaan alamaisiinsa, tulee sokaistuksi, jos hän liittyy heihin läheisesti. Siitä syystä alamaiset vapaaehtoisesti luovat hallitsijansa ympärille koskemattomuuden ja kaukaisuuden valohohteen, koska ymmärtävät, että jos kuningas muuttuu heidän kumppanikseen, hänen olemassaolonsa oikeutus häviää.»
Bramaaninkin tulisi pysytellä samoin loitolla, erinneenä. Sellaista bramaania, joka antautuu tekemisiin kenen hyvänsä kanssa ja ryömii kaupanteon loassa, bramaania, joka rahaa ahnehtien kiertää kaulaansa sudran silmukan ja kuolee hirsipuussa, Gora halveksi siinä määrin, että tuskin katsoi hänen omistavan elämää — hän piti sellaista henkilöä sudra-kastiin kuuluvia halvempana, sillä viimeksimainitut olivat ainakin uskolliset omalle kastilleen, kun sitävastoin sellainen henkilö on unohtanut oman bramaaniutensa ja on senvuoksi epäpuhdas. Sellaisten bramaanien vuoksi Intia Goran mielestä nyt koki rappeutumisensa kautta.
Gora oli nyt valmis antautumaan bramaanien elämääluovien pyhien käskyjen oleellistamiseen. Hän sanoi itselleen, että hänen täytyi pysytellä ehdottomasti saastumattomana. »Minä en ole samassa tasossa kuin toiset», ajatteli hän. »Minulle ei ystävyys ole tarpeellinen, minä en kuulu niihin tavallisiin ihmisiin, jotka kaipaavat nautinnokseen naisen kumppanuutta, ja minun tulee välttää liian läheistä kosketusta ihmisten suuren joukkion kanssa. Niinkuin maa silmäilee kohti taivasta odottaen sadetta, niin silmäilevät he kohti bramaania — jos tulen liian lähelle heitä, niin kuka silloin kykenee luomaan heihin elämää?»
Aikaisemmin Gora ei ollut paljoakaan huolinut jumalien palvomisesta, mutta nyt, ollessaan kovin masentunut, hän ei kyennyt itseänsä hillitsemään; hänen työnsä näytti turhalta ja hänen elämänsä puolittain kyyneliin hukkuneelta, ja niin hän alkoi koetella, mitä palvonta saattoi vaikuttaa. Hän istui liikahtamatta jumalankuvan edessä ja koki keskittää mieltänsä kokonaan siihen, mutta ei voinut saada itsessään heräämään vähintäkään todellisen hartauden merkkiä. Hän voi selittää jumalansa järjen avulla, mutta ei kyennyt käsittämään aatekuvaa, ellei saanut käyttää jotakin vertauksenomaista kuvalausetta. Mutta kuvalauseet eivät täytä ihmisen sydäntä hartaudella, ja palvontaa on mahdoton suorittaa metafyysillisten esitysten varassa. Gora tosiaankin tiesi, että hänen mielensä oli täynnä iloa ja hartauden liikutusta pikemmin silloin, kun hän oli kiistelemässä jonkun toisen kanssa, eikä silloin, kun hän koki harjoittaa hartautta temppelissä. Gora ei kumminkaan luopunut yrityksestään, vaan suoritti joka päivä määrätyt hartausharjoitukset ja pyhien kirjojen mukaiset rituaaliset menot. Hän selitti itselleen, että jos ihminen ei kyennyt yhtymään kaikkeuteen tuntonsa nojalla, hän ainakin voi liittyä siihen tottumusten ja sääntöjen varassa. Saapuessaan johonkin kylään hän meni kylän temppeliin, istui siellä syventyneenä hartaisiin mietiskelyihin ja sanoi itselleen olevansa oikeassa paikassaan — toisella puolella oli jumala, toisella puolella palvoja, ja heidän välillään eräänlaisena siltana bramaani, joka liitti heidät toisiinsa. Vähitellen Goralle alkoi selvitä, ettei hartaudentunne ollut bramaanille välttämätön. Hartaus oli tavallisten ihmisten ominaisuus, ja se silta, joka yhdisti palvojaa ja hänen uskonsa esinettä, oli tiedon silta, joka molempia toisiinsa liittäessään samalla veti rajan heidän välilleen. Ellei palvojan ja hänen jumaluutensa välillä ollut ehdottoman viisauden juopaa, joutui kaikki hämmennyksiin. Niinmuodoin ei ollutkaan bramaanien asia nauttia hartauden aiheuttamaa hämmennystä — heidän asianaan oli istua erillään viisauden huipuilla ja ankarin harjoituksin säilyttää uskon mysteeri puhtaana ja vioittumatonna suurten joukkojen nautittavaksi. Samoinkuin bramaanilla ei voi olla maailmassa mitään rauhaa, samoin ei heillä myöskään voi olla jumalien palvonnassa minkäänlaista hartauden nauttimisen mahdollisuutta. Siinä on bramaanin kunnia. Maailmassa oli bramaanien asiana pidättyminen ja sääntöjen noudattaminen ja uskonnollisessa toiminnassa tieto. Koska sydän oli saanut voiton, Gora oli määrännyt kapinoivan sydämensä karkoitettavaksi. Mutta kuka olikaan toteuttava tuon tuomion? Mistä löytyi sotilas tuota velvollisuutta suorittamaan?