Eräänä päivänä hän lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Isä, enkö voisi ottaa suorittaakseni opetustyötä jossakin tyttökoulussa?»
Pareš Babu katseli tyttärensä kasvoja ja näki, että hänen silmänsä rukoilivat pelastusta siitä hädästä, jota hänen sydämensä kärsi. Pareš Babu virkkoi tyynnytellen: »Miksipä et, kultaseni? Mutta tiedätkö jonkin sopivan tyttökoulun?»
Siihen aikaan ei ollut olemassa montakaan sellaista koulua, joka saattoi tulla kysymykseen, sillä jos olikin pari alkeisoppilaitosta tyttöjä varten, korkeampien säätyluokkien naiset eivät olleet antautuneet opetustyöhön.
»Eikö niitä siis ole?» kysyi Lolita, äänessä epätoivoinen vivahdus.
»Ei minun tietääkseni», täytyi Pareš Babun tunnustaa.
»Emmekö voi perustaa sellaista, isä?» jatkoi Lolita.
»Pelkäänpä, että se vaatisi sangen paljon rahoja», vastasi Pareš Babu, »ja sitäpaitsi paljon apulaisia».
Lolita oli aina otaksunut, että vaikein asia oli hyvien töiden suorittamiseen kohdistuvan halun rohkaiseminen — hän ei ollut koskaan ennen tietänyt, millaisia vastuksia sellaisen halun täyttäminen saattoi kohdata. Oltuaan hetken ääneti Lolita nousi ja lähti huoneesta jättäen Pareš Babun miettimään, mikä saattoi olla hänen rakkaan tyttärensä sydämenkivun aiheena.
Yht'äkkiä Pareš Babun mieleen johtui Haranin taanoin esittämä Binoihin kohdistuva salavihjaus, ja hän kysyi itseltään huoaten:
»Olenko siis tosiaankin menetellyt harkitsemattomasti?» Jos olisivat olleet kysymyksessä toiset tytöt, ei asia olisi merkinnyt niin paljoa, mutta Lolitalle elämä oli erittäin tosi. Hän ei voinut tehdä mitään puolinaisesti, ja hänen ilonsa ja murheensa eivät olleet koskaan puolittain todellisia, puolittain kuviteltuja.