Saman päivän iltapuolella Lolita lähti Sutšaritan luo. Uusi koti oli vain niukasti kalustettu. Suurimman huoneen lattiaa peitti kotitekoinen matto, jonka toiselle laidalle oli levitetty hänen ja toiselle laidalle Harimohinin makuusija. Kun näet täti ei käyttänyt vuodetta, niin Sutšarita noudatti hänen esimerkkiänsä ja levitti makuusijansa saman huoneen lattialle. Seinällä riippui Pareš Babun kuva, ja viereisessä pienessä huoneessa oli Satišin vuode. Kirjoja, vihkoja, mustepulloja ja kyniä oli kirjavana sekamelskana seinän vieressä seisovalla pöydällä. Satiš itse oli lähtenyt kouluun. Talossa vallitsi äänettömyys.
Harimohini valmistautui paneutumaan levolle aterian jälkeen, ja Sutšarita istui hajahiuksin makuusijallansa, sylissään pielus, jolla lepäävää kirjaa hän oli syventynyt innokkaasti lukemaan. Hänen edessään permannolla oli joukko muita kirjoja. Huomatessaan äkkiä Lolitan astuvan huoneeseen Sutšarita sulki kirjan joutuen hieman hämilleen, mutta samassa hän jo häpesi omaa häpeämistänsä ja avasi jälleen kirjan siitä kohdasta, jota oli lukenut. Nidokset olivat Goran teoksia.
Harimohini nousi istumaan ja huudahti: »Tulehan, tulehan, maammoseni! Tiedänhän minä, kuinka Sutšaritan sydäntä kirvelee ikävä, kun hän ei näe sinua. Ollessaan alakuloinen hän aina lukee noita kirjoja. Minä tässä maatessani vastikään ajattelin, kuinka somaa olisi, jos joku teistä pistäytyisi meitä katsomassa, ja siinäpä sinä jo oletkin! Sinä elät kauan, kultaseni!»
Lolita kävi siekailematta asiaan, joka oli ylinnä hänen mielessään. Hän sanoi istuutuessaan: »Kuulehan, Sutši-sisko, mitäpä olisi, jos perustaisimme koulun naapuristomme tyttöjä varten?»
»Mitä ihmettä!» huudahti Harimohini kauhistuneena. »Mitä te koululla?»
»Kuinka voisimmekaan koulun perustaa, rakkaani?» kysyi Sutšarita. »Kuka meitä auttaa? Oletko puhunut siitä isälle?»
»Me molemmat osaamme varmasti opettaa», selitti Lolita, »ja Labonja kenties lyöttäytyy mukaan».
»Ei ole kysymyksessä ainoastaan opettaminen», huomautti Sutšarita. »Tarvitaan sääntöjä ja ohjeita koulun johtamiseksi, on hankittava sopiva rakennus, saatava oppilaita ja kerättävä varoja. Mitä voivatkaan meidänlaisemme tytöt tehdä sellaisissa asioissa?»
»Älä puhu niin, didi!» huudahti Lolita. »Tuleeko meidän näännyttää sydämemme kotimme neljän seinän sisäpuolella vain sen vuoksi, että olemme syntyneet tytöiksi? Emmekö voi milloinkaan olla hyödyksi tässä maailmassa?»
Noihin sanoihin sisältyvä tuska löysi vastakaikua Sutšaritan sydämestä.
Hän alkoi vakavasti asiaa harkita.