Sieltä Lolita hänet löysi palatessaan Sudhirin luota. Lolita kysyi:
»Oletko kuullut, mitä on tapahtunut?»
»En ole mitään kuullut, mutta olen kumminkin asian arvannut», vastasi
Sutšarita.
»Ja täytyykö meidän sietää kaikki tämä ihan rauhallisina?» kysyi Lolita.
Sutšarita tarttui Lolitan käteen ja virkkoi: »Kärsikäämme tyynesti mitä osaksemme tulee, sillä kärsimyksessä ei ole mitään häpeällistä. Etkö ole huomannut, kuinka tyynesti isä kärsii kaikki?»
»Mutta kuulehan, Sutši-sisko», virkkoi Lolita. »Minä olen usein ajatellut, että ihminen, joka suostuu kärsimään esittämättä minkäänlaista vastalausetta siten tunnustaa pahan paremmuuden. Pahaan suhtautuu oikealla tavalla se, joka taistelee sitä vastaan.»
»Miten ajattelet siis taistella, kultaseni?» kysyi Sutšarita.
»En ole vielä ajatellut sitä asiaa», vastasi Lolita. »En edes tiedä, mitä kykenen tekemään — mutta epäilemättä on jotakin tehtävä. Ne, jotka voivat kavalasti ahdistaa meitä, turvattomia tyttöjä, eivät ole pelkureita parempia, luulottelivatpa itseänsä kuinka melkoisiksi tahansa. Mutta minä vakuutan sinulle, etten aio joutua häviölle heitä vastaan taistellessani, — en milloinkaan! Minä en välitä mitään siitä, millaisiin vaikeuksiin siinä taistelussa voimme joutua!» Hän polki jalkaa puhuessaan.
Sutšarita ei vastannut mitään, silitti vain lempeästi Lolitan kättä ja virkkoi vaiti oltuaan: »Lolita, kultaseni, kuunnellaan ensin, mitä isä asiasta ajattelee.»
»Minä olen juuri menossa hänen luoksensa», sanoi Lolita nousten.
Lähestyessään kotinsa porttia Lolita huomasi Binoin tulevan talosta, silmät alasluotuina. Nähdessään Lolitan hän pysähtyi hetkiseksi, ikäänkuin olisi epäröinyt, puhuako hänelle vai ei; sitten hän valitsi jälkimmäisen vaihtoehdon, kumarsi kevyesti ja poistui katsettaan kohottamatta.