Lolitasta tuntui, kuin hänen sydäntänsä olisivat lävistelleet hehkuvat nuolet, hän meni nopeasti sisään ja suoraan äitinsä huoneeseen. Siellä istui Baroda-rouva pöydän ääressä ilmeisesti yrittäen kiinnittää huomiota edessään lepäävään tilikirjaan.
Baroda säpsähti katsahdettuaan Lolitan kasvoihin, ja hänen silmänsä suuntautuivat jälleen tileihin, joita hän tutki niin innokkaasti, että tuntui siltä, kuin perheen asema olisi riippunut yksinomaan niiden asianmukaisesta järjestyksestä.
Lolita siirsi tuolin pöydän luo ja istuutui, mutta hänen äitinsä ei vieläkään kohottanut katsettaan. Vihdoin Lolita virkkoi: »Äiti!»
»Odotahan hetkinen, lapseni», lausui Baroda valittavin äänin, »näethän, että minä —» Hän kumartui entistä syvempään sarakkeittansa yli.
»Minä en aio sinua kauan häiritä», sanoi Lolita. »Haluan vain tietää erään asian. Kävikö täällä Binoi Babu?»
Baroda ei kohottanut katsettaan tileistänsä vastatessaan myöntävästi.
»Mitä sanoit hänelle?»
»Oh, se on pitkä juttu.»
»Minä tahdon vain tietää, puhuitteko te minusta vai ettekö», jatkoi
Lolita.
Baroda, joka ei nähnyt minkäänlaista pelastumisen mahdollisuutta, laski kynän kädestään ja virkkoi: »Puhuimme, lapseni, puhuimme! Olenhan huomannut asioiden kehittyvän liian pitkälle — niistä puhutaan Samadžin keskuudessa ihan yleisesti, joten minun täytyi häntä varoittaa.»