»Ovatko kaikki vielä yläkerrassa?» kysyi Binoi.
»Ovat», vastasi palvelija.
Binoi seurasi palvelijaa yläkertaan sellaisin ilmein kuin tutkittava astuu tutkintosaliin. Ovella hän hieman epäröi, mutta Sutšarita kutsui häntä ystävällisesti ja vilpittömästi kuten ainakin: »Astukaa sisään, Binoi Babu!» Kun Binoi kuuli Sutšaritan puhuvan siihen sävyyn, hänestä tuntui, kuin hänen osakseen olisi tullut odottamaton rikkaus.
Hänen huoneeseen astuessaan sekä Sutšarita että Lolita hämmästyivät, sillä hänessä näkyivät jo ankaran ja odottamattoman iskun jäljet: hänen tavallisesti hilpeissä ja onnellisissa kasvoissaan oli nyt autio ilme. Vaikka tuo näky Lolitaa liikuttikin ja tuotti hänelle tuskaa, hän ei kumminkaan voinut salata eräänlaista ilontunnetta.
Milloinkaan muulloin Lolitan ei olisi ollut helppo alkaa Binoille puhua — mutta tänään hän huudahti heti Binoin tultua: »Kuulkaahan, Binoi Babu, me tahdomme kysyä neuvoanne eräässä asiassa!»
Nuo sanat olivat Binoille kuin äkillinen riemun viesti, ja hänen kalpeat ja alakuloiset kasvonsa kirkastuivat heti.
»Me kolme sisarusta», jatkoi Lolita, »aiomme perustaa pienen tyttökoulun».
»Niinkö!» huudahti Binoi innostuneesti. »Minun elämäni unelmana on ollut pitkät ajat tyttökoulun perustaminen!»
»Teidän tulee auttaa meitä tässä asiassa», sanoi Lolita.
»Saattepa nähdä, etten laiminlyö mitään sellaista, mihin kykenen», virkkoi Binoi. »Mutta sanokaa, mitä minun tulee tehdä.»