Sutšaritan ja Lolitan poistuttua Binoi lähti kävelemään Eden-puistoon päin. Hänen mentyään Mohim tuli Anandamojin luo ja virkkoi: »Minä huomaan, että Binoi on käynyt paljoa taipuisammaksi, joten olisi hyvä saada asia pian päätökseen. Kukapa tietää, milloin hänen mielensä jälleen muuttuu!»
»Mitä sanotkaan», huudahti Anandamoji ihmeissään. »Milloin Binoi on kääntynyt jälleen taipuisaksi? Hän ei ole maininnut siitä minulle sanaakaan.»
»Hän keskusteli asiasta tänään kanssani», vastasi Mohim. »Hän sanoi, että voimme määrätä päivän, kunhan Gora palaa kotiin.»
Anandamoji pudisti päätään ja sanoi: »Ei, Mohim, olet käsittänyt hänet väärin, sen sinulle vakuutan.»
»Olipa älyni muuten kuinka tylsä tahansa», huomautti Mohim, »joka tapauksessa olen kyllin vanha ymmärtämään selvää puhetta. Sen tiedän.»
»Kuulehan, poikani», sanoi Anandamoji, »minä tiedän, että suutut minulle, mutta näen, että sinä aiheutat tässä pelkkää hämminkiä».
»Jos sinä tahdot välttämättä hämminkiä aiheuttaa, niin sitä tietenkin syntyy», virkkoi Mohim vakavin ilmein.
»Mohim, minä voin sietää, mitä minulle sanonetkin», virkkoi Anandamoji, »mutta en voi suostua sellaiseen, mistä voi syntyä vain ikävyyttä — minä sanon tämän teidän kaikkien hyväksi».
»Kunhan jättäisit meidän huoleksemme kysymyksen, mikä on meille hyväksi», vastasi Mohim verrattain äreästi, »kunhan sallisit meidän pitää itse huolen asioistamme, niin sinun ei tarvitsisi kuunnella valituksia, ja se olisi kenties ajan pitkään kaikillekin parasta. Mitäpä sanot, jos kehoitan sinua jättämään parastamme koskevan asian siksi, kunnes Sošimukhi on varmasti naimisissa?»
Siihen Anandamoji ei vastannut mitään; hän vain huokasi, ja Mohim lähti pois alinomaista beteliänsä pureskellen.