YHDEKSÄSVIIDETTÄ LUKU.
Lolita lähti Pareš Babun luo ja sanoi: »Hindulaistytöt eivät halua tulla meidän opetettaviksemme, koska olemme brahmoja, ja siitä syystä olen ajatellut, että voisi olla asialle eduksi, jos saisimme jonkin hindun apulaiseksemme. Mitä arvelet sinä, isä?»
»Voisitko löytää hindujen joukosta jonkun halukkaan?» kysyi Pareš Babu.
Tullessaan isänsä luo Lolita oli lujasti päättänyt suorittaa vaikean tehtävän mainitsemalla Binoin nimen, mutta kun asia oli siinä vaiheessa, hän yht'äkkiä arasteli. Hän ponnistautui kumminkin sanomaan: »Minkätähden se olisikaan kovin vaikeata? Onhan sopivaa väkeä viljalti. On Binoi Babu — tai —»
Tuo »tai» sana oli aivan ylimääräinen, ja lause jäikin kesken.
»Binoi!» huudahti Pareš Babu. »Mutta suostuisiko Binoi?»
Tuo huomautus loukkasi Lolitan ylpeyttä. Eikö Binoi Babu suostuisi? Eikö isä tietänyt, että Lolita joka tapauksessa voi saada hänet suostumaan? Hän virkkoi vain: »Ei ole olemassa mitään syytä, joka häntä siitä estäisi.»
Hetkisen vaiti oltuaan Pareš Babu virkkoi: »Tarkasteltuaan asiaa joka puolelta hän ei varmaankaan suostu.»
Lolita punastui ja alkoi kalistella sarin reunaan kiinnitettyä avainkimppua. Pareš Babun sydäntä kirveli, kun hän silmäili tyttärensä huolestuneita kasvoja, mutta hän ei keksinyt minkäänlaista lohdutuksen sanaa. Hetkisen kuluttua Lolita loi arasti katseensa ylös ja virkkoi: »On siis laita niin, isä, ettei koulustamme tulekaan totta?»
»Minä huomaan tällä hetkellä kaikenlaisia vaikeuksia», sanoi Pareš Babu. »Jos yritätte, aiheutatte vain kaikenlaisia epämieluisia arvosteluja.»